"Niin", Erlend naurahti. "Ei kulu päivääkään, ettei hän kävisi messussa. Ja Sira Eiliv, pappimme, jonka jo näit, lukee meille hengellisiä kirjoja — se on — jollei oteta lukuun olutta ja herkkua — tälle papille mieluisinta. Ja tänne virtaa köyhää kansaa hakemaan apua ja neuvoja Kristiinalta — he suutelevat luullakseni hänen hameensa helmoja — minun omat miehenikin ovat muuttuneet tuntemattomiksi. Hän on kuin pyhät rouvat niissä pyhissä taruissa, joita Haakon-kuningas luetutti meille papeille siihen aikaan kun olimme hovipoikia, muistatko? Paljon on Husaby muuttunut sen jälkeen kun viimeksi kävit luonani, Erling. — Ihmettelen muuten, että tahdoit tulla luokseni silloin", sanoi hän tovin kuluttua.
"Mainitsit ajan, jolloin olimme hovipoikia", sanoi Erling Vidkuninpoika kasvoilla hymy, joka kaunisti häntä. "Olimmehan me silloin ystäviä? Kaikki odottivat silloin sinusta suuria."
Mutta Erlend nauroi: "Niin minä odotin itsekin."
"Etkö sinä voi purjehtia etelään minun kanssani, Erlend?" kysyi herra Erling.
"Olen ajatellut lähteä maitse", vastasi toinen.
"Se käy hankalaksi — yli tunturin talvisaikaan", sanoi Erling-herra. "Olisi hupaisaa, jos sinä liittyisit Haftorin ja minun matkaan."
"Olen luvannut lähteä eräiden toisten kera", vastasi Erlend.
"Vai niin, sinä seuraat tietysti appeasi — sehän onkin luonnollisinta."
"Ei aivan niinkään — minä tunnen niin vähän niitä miehiä, joiden kanssa hän on matkalla." Erlend oli vaiti. "Ei, minä olen luvannut käydä Munanin luona Stangessa", sanoi hän nopeasti.
"Turhaan sinä haet häntä sieltä", vastasi toinen. "Hän on lähtenyt tiloillensa Hisingiin, ja taitaa kulua aikaa, ennen kuin hän tulee uudelleen pohjoiseen. Milloin olet kuullut hänestä viimeksi?"