"Viime Mikon-messun aikaan — hän kirjoitti minulle silloin Ringabusta."
"Tiedäthän sinä, mitä laaksossa tapahtui viime syksynä?" kysyi Erling. "Etkö tiedä? Sen kai sinä tiedät, että hän kulki Mjøsin varrella ja laaksoissa asuvien lääninherrojen luona viemässä hallitusherrain käskykirjettä, jonka mukaan talonpoikien tuli suorittaa täysi sotavero muonineen ja hevosineen — yksi hevonen aina kuuden talonpojan osalle — mutta herrojen lähettää vain hevoset ja itse jäädä kotiin? Etkö sinä ole kuullut tätä? Etkö sitäkään, että pohjoiset laaksot kieltäytyivät suorittamasta tätä veroa Munanin esiintyessä Eirik Toppin kanssa Vaagen käräjillä? Vastustuksen johtaja oli muuten Lauritsa Bjørgulfinpoika — hän vaati Eirikiä turvautumaan lakiin, jos laillisista veroista oli jäänyt jotakin suorittamatta, mutta nimitti mielivallaksi sitä, että rahvaalta vaadittiin sotasuorituksia tanskalaisen miehen tukemiseksi melskeessä Tanskan kuningasta vastaan; jos kuningas vaati alamaisiltaan palvelusta, ei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä vaille hyviä aseita ja hevosia ja aseistettuja miehiä — mutta hän ei ollut lähettävä Jørundgaardista yhtään ainoata hamppunuorassa kulkevaa kilipukkia, ellei kuningas vaatinut häntä itseään ratsastamaan sen selässä yhtymäpaikalle. Mutta etkö sinä tiedä tästä? Smid Gudleikinpoika sanoo Lauritsan luvanneen kulmakunnalleen suojelusta tarvittaessa."
Erlend istui kuin salaman lyömänä.
"Lauritsa! En minä ole ikinä kuullut vaimoni isän sekaantuneen muuhun kuin siihen, mikä koskee hänen ja hänen ystäviensä omaisuutta."
"Ei hän useasti sitä teekään", sanoi herra Erling. "Mutta sen verran minä näin käydessäni nyt niemellä, että silloin, kun Lauritsa Bjørgulfinpoika puuttuu johonkin asiaan, seuraavat häntä kaikki — sillä hän ei puhu ennen kuin tuntee asian niin hyvin, ettei hänen sanaansa helpolla suisteta. Hän kuuluu olleen kirjeenvaihdossa näistä seikoista Ruotsissa asuvan sukunsa kanssa — rouva Ramborg, hänen isoäitinsä, ja herra Erngislen isoisä olivat näet veljeksien lapsia, ja hänellä on suuri suku siellä. Vaikka appesi onkin hiljainen mies, on hänellä huomattava valta niillä seuduin, missä hänet tunnetaan — joskin hän harvoin sitä käyttää."
"Nyt minä ymmärrän, miksi sinä olet liittynyt häneen, Erling", sanoi Erlend nauraen. "Johan minua ihmetyttikin, miten teistä oli tullut niin hellät ystävät."
"Ihmetytti!" suutahti Erling. "Olisipa se ihmeteltävä mies, joka ei haluaisi kutsua Jørundgaardin Lauritsaa ystäväkseen. Parempi sinun olisi, sukulaismies, kuunnella häntä kuin Munania."
"Munan on ollut aivan kuin vanhempi veljeni siitä päivästä asti, jolloin lähdin ensi kertaa kotoa", sanoi Erlend hiukan kiivaasti. "Hän ei ole milloinkaan pettänyt minua, kun olen joutunut pulaan. Hän on nyt itse pulassa."
"Munan selviää kyllä", sanoi Erling Vidkuninpoika jälleen tyynesti. "Hänen kuljettamansa käskykirjeet olivat varustetut Norjan valtakunnan sinetillä — vastoin lakia tosin, mutta sehän ei ole hänen syynsä. On hänellä muitakin vaikeuksia — ne hommat, joihin hän oli sekaantunut ja joissa hän oli käyttänyt sinettiään ollessaan todistajana Eufemia-neidon kihlaamistilaisuudessa — mutta sitä on vaikea selvittää ilmaisematta erästä, jota me emme —. Totta puhuen, Erlend, — minä uskon Munanin selviävän ilman sinun apuasi — mutta sinä voit vahingoittaa itseäsi sillä."
"Tahdotte syöstä rouva Ingebjørgin vallasta, niinhän?" sanoi Erlend. "Mutta minä olen luvannut sukulaisrouvallemme palvelustani sekä omassa maassa että muualla."