"Niin olen minäkin", vastasi Erling. "Ja aion pitää sen lupauksen — niin tekee jokainen Norjan mies, joka on palvellut ja rakastanut herraamme ja kuningastamme Haakonia. Mutta hänen on paras päästä vapaaksi neuvonantajista, jotka neuvovat tuota nuorta rouvaa ja hänen poikaansa tuhon teille."
"Uskotko sinä teidän pystyvän siihen ", kysyi Erlend ääntään alentaen.
"Uskon", vastasi Erling Vidkuninpoika lujasti. "Niin uskon. Ja niin uskovat kaikki, jotka eivät viitsi kuunnella", — hän kohautti olkaansa — "pahansuopaa ja — joutavaa puhetta. Ja sitä meidän, Ingebjørg-rouvan sukulaisten, tulisi välttää ennen kaikkea."
Palvelusneito kohotti lattialuukkua ja kysyi, joko emännän sopi toimittaa ruoka pöytään.
* * * * *
Pöydässä istuttaessa tahtoi yhteispuhelu vähän väliä luiskahtaa uusiin suuriin kuulumisiin. Kristiina huomasi, että sekä hänen isänsä että Erling välttivät puheenainetta; he kertoivat sukulais- ja tuttavapiirissä tapahtuneista naimisista ja kuolemantapauksista, perintöriidoista ja kartanonkaupoista. Hän tuli levottomaksi tietämättä itsekään miksi. Näillä oli asiaa Erlendille, sen hän ymmärsi. Ja vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, tiesi hän jo tuntevansa miehensä siksi hyvin, että arvasi tämän, itsepäisyydestään huolimatta, olevan hyvinkin helposti johdettavan, kun lujassa kourassa oli pehmeä kinnas, kuten sananlasku sanoo.
Aterian jälkeen muuttivat herrat lieden lähelle, asettuivat sinne juomaan. Kristiina istuutui penkille, otti ompelukehyksen syliinsä ja rupesi solmimaan lankoja. Kohta sen jälkeen tuli siihen Haftor Graut, levitti nahkasen lattialle ja istuutui emännän jalkojen juureen. Hän oli löytänyt Erlendin harpun, asetti sen eteensä ja alkoi hyräillä ja jutella. Haftor oli aivan nuori mies; hänellä oli keltainen kihara tukka, mitä kauneimmat kasvot, mutta paljon teerenpilkkuja. Kristiina havaitsi hänet pian kovasti lörppösuiseksi. Haftor oli vastikään nainut rahaa ja rikkautta, mutta ei viihtynyt tiloillaan; siksi hän oli lähtenyt henkivartioväen neuvotteluihin.
"— Mutta ei ole kumma, jos Erlend Nikulauksenpoika jää mieluummin kotiin", sanoi hän laskien päänsä Kristiinan syliin. Kristiina vetäytyi etemmä, nauroi ja sanoi, että hän oli juuri kuullut miehensä aikovan lähteä etelään — "missä asioissa lähtenee", sanoi hän viattoman näköisenä. "Nyt ovat ajat niin levottomat, ettei tuhma nainen enää ymmärrä, mistä on kysymys."
"Ja kuitenkin juuri naisen tuhmuus on saanut sen aikaan", vastasi Haftor nauraen ja siirtyi jäljestä. "Niin sanoo Erling ja niin sanoo Lauritsa Bjørgulfinpoika — haluaisinpa tietää, mitä he tarkoittavat sillä. Mitä te luulette, Kristiina-emäntä? Ingebjørg-rouva on hyvä, yksinkertainen nainen — ehkä hän parastaikaa istuu samanlaisessa puuhassa kuin te solmimassa silkkiä lumivalkeilla käsillään ja ajattelee: olisi sydämetöntä kieltää miesvainajan uskolliselta alamaispäälliköltä vähän suurempi elatusapu —"
Erlend tuli siihen ja istuutui vaimonsa viereen, minkä vuoksi Haftorin täytyi siirtyä etemmä.