"Kyllä, nyt minä tiedän, että olen kerran menevä sinne."
"Eikö sinua ole milloinkaan haluttanut ruveta papiksi?"
"On", vastasi poika. "Kun isä on moittinut minun heikkoja käsivarsiani. Mutta en tiedä, pitäisikö hän siitä, että minusta tulisi pappi. Ja sitten — tiedäthän sinä, ettei se käy päinsä", sanoi hän hiljaa.
"Kai sinulle voitaisiin saada erikoisvapaus syntyysi nähden", vastasi pappi tyynesti. "Ehkä me kaksi vielä kerran lähdemme yhdessä etelään —"
"Kerro vielä lisää, setä", pyysi Orm hiljaa.
"Kyllä." Gunnulf piti kiinni tuolin nojapuista ja katsoi tuleen.
"Astellessani siellä näkemättä edessäni muuta kuin muistoja kärsimystodistajista ja miettimättä muuta kuin niitä sietämättömiä tuskia, joita he olivat saaneet kestää Jeesuksen tähden, valtasi minut ankara kiusaus. Ajattelin, että taivaan kuningas oli riippunut ristillä muutaman tunnin, mutta hänen todistajiaan oli kiusattu käsittämättömillä kidutuksilla monta päivää — vaimojen oli täytynyt nähdä lapsiaan rääkättävän silmiensä edessä, pikkutytöiltä oli kiskottu liha irti luista rautaisilla haarukoilla, pikkupojat oli ajettu villipetojen ja raivoisain härkien eteen. — Ja silloin minusta tuntui kuin moni näistä olisi kärsinyt enemmän kuin itse Kristus.
"Mietin tätä kunnes sydämeni ja aivoni olivat pakahtua. Mutta viimein sain valon, jota olin rukoillut ja anonut. Ja minulle selvisi, että niinkuin nämä olivat kärsineet, niin tuli meidän kaikkien uskaltaa kärsiä. Kuka voisi olla niin hullu, ettei mielellään kestäisi tuskia ja vaivaa, kun hän näin pääsi uskollisen, alttiin yljän luo, joka odottaa ihmistä avosylin ja verisin rinnoin, palavaa lempeä tarjoten.
"Hän rakasti ihmisiä. Siksi hän kuoli niinkuin ylkä joka on lähtenyt maailmaan pelastamaan morsiantaan ryövärien käsistä. Hänet sidotaan ja näännytetään kuoliaaksi, mutta hän näkee herttaisen ystävänsä istuvan samassa pöydässä pyöveleitten kanssa, ottavan osaa näiden leikinlaskuun ja pilkkaavan hänen kärsimystään ja uskollista rakkauttaan."
Gunnulf Nikulauksenpoika peitti silmänsä: