"Silloin minä ymmärsin, että tuo valtava rakkaus kannattaa koko maailmaa — jopa helvetin tultakin. Sillä jos Jumala tahtoisi, voisi hän ottaa sielumme väkisin — ja silloin olisimme ratki voimattomat. Mutta koska hän rakastaa meitä kuin ylkä morsiantaan, ei hän tahdo pakottaa tätä syleilemään häntä väkisin, vaan tyytyy odottamaan tämän paetessa ja pelätessä häntä. Mutta olen myös ajatellut, että ehkei yksikään sielu sentään voi joutua kadotukseen ikuisiksi ajoiksi. Sillä jokainen sielu ikävöi kuitenkin tuota rakkautta, ihminen ei vain tahtoisi luopua kaikesta muusta tuon yhden asian tähden. Mutta kun tuli on hävittänyt uppiniskaisen ja Jumalaa vihaavan tahdon, silloin viimein kaipaus Jumalan luo, vaikka se ei olisi suurempi talon seinään iskettyä naulaa, on jäävä jäljelle kuin naula palaneesta talosta."
"Gunnulf" — Kristiina kohottausi puoleksi paikaltaan — "minua alkaa pelottaa —"
Gunnulf nosti katseensa kalpeana, liekehtivin silmin: "Minäkin pelkäsin. Sillä huomasin, ettei Jumalan rakkauden tuska ole loppuva niin kauan kuin maan päällä elää mies ja nainen, niin kauan kuin hänen siis täytyy pelätä kadottavansa heidän sielunsa — niin kauan kuin hän joka päivä ja hetki uhraa ruumiinsa ja verensä tuhansilla alttareilla — niin kauan kuin on ihmisiä, jotka tallaavat jalkoihinsa tuon uhrin.
"Ja minä säikähdin itseäni, joka olin palvellut saastaisena hänen alttarinsa edessä, sanellut messun saastaisin huulin ja kantanut hänen ruumistaan saastaisilla käsillä — minä olin mielestäni kuin mies, joka on vienyt lemmittynsä saastaiseen paikkaan ja pettänyt hänet."
Hän nosti Kristiinan ylös, kun tämä vaipui lattialle, ja he kantoivat Ormin kanssa taintuneen vaimon sänkyyn.
Hetken kuluttua avasi Kristiina silmänsä — hän nousi istualleen ja peitti kasvonsa. Hän purskahti kiihkeään, valittavaan itkuun:
"Minä en saata, en saata. Gunnulf — kun sinä puhut noin, ymmärrän, etten milloinkaan —"
Gunnulf tarttui hänen käteensä. Mutta Kristiina käänsi pois päänsä papin kiihkeistä, kalpeista kasvoista.
"Kristiina. Sinä et voi tyytyä pienempään rakkauteen kuin siihen, joka vallitsee Jumalan ja sielun välillä —
"Kristiina, katso, mitä on maailma! Sinä, joka olet synnyttänyt kaksi lasta — etkö sinä ole koskaan ajatellut, että jokainen lapsi, joka syntyy, kastetaan veressä, ja ensimmäinen, mitä ihminen hengittää sisäänsä syntyessään, on veren haju. Etkö sinä, joka olet äiti, tunne, että sinun tulisi huolehtia yhdestä ainoasta — etteivät poikasi lankeaisi takaisin kasteenliittoon maailman kanssa, vaan pysyisivät siinä toisessa liitossa, jonka he ovat solmineet Jumalan kanssa kiirastulen liekeissä." Kristiina itki menehtyäkseen.