Mutta syksyllä, viimeisen Maarian-messun jälkeisenä pyhänä hän joutui seisomaan Lauritsa Bjørgulfinpojan vieressä kirkossa siten, että heidän kahden tuli antaa toisilleen messusuudelma, Sira Eirikin toivotettua pyhän kirkon rauhaa sanankuulijoille. Ja tuntiessaan vanhemman miehen kapeat huulet poskellaan ja kuullessaan tämän kuiskaavan rauhansiunauksen hän joutui liikutuksen valtaan. Hän ymmärsi Lauritsan tarkoittaneen sillä enemmän kuin pelkän kirkollisen muodollisuuden täyttämistä.
Hän riensi ulos messun loputtua, mutta hevosten luona hän tapasi Lauritsan, joka pyysi häntä mukaansa Jørundgaardiin aterioimaan. Simon vastasi, että hänen tyttärensä oli sairas ja hänen sisarensa hoiti tätä. Lauritsa pyysi silloin Jumalaa parantamaan lapsen ja hyvästeli kädestä pitäen.
Eräänä päivänä tämän jälkeen oli Formossa pidetty kovaa kiirettä, jotta saataisiin lyhteet korjuuseen, sillä ilma näytti uhkaavalta. Enin vilja oli korjuussa illalla, kun ensimmäinen sadekuuro yllätti. Simon juoksi pihaton poikki rankkasateessa, ja heleänkirkas aurigonjuova, joka pilkahti pilvien välistä, valaisi rakennuksen ja sen takana olevan vuorenseinän — silloin hän näki pienen neidon seisovan portaiden edessä sateessa ja auringonpaisteessa. Tällä oli Simonin rakkain koira vierellään — nyt se riuhtaisihe irti ja hyppi häntä vastaan, ja kudottu naistenvyö laahasi maata sen kaulanauhassa.
Hän näki tytön olevan isoisten lapsia — tämä oli ilman vaippaa ja paljain päin, mutta viininpunainen hame oli tehty kaupunginverasta, kirjailtu ompeluksin ja kiinnitetty kullatulla soljella rinnalle. Silkkinen nauha esti isokiharaista märkää tukkaa kiertymästä otsalle. Tytöllä oli vilkkaat pienet kasvot, leveä otsa, terävä leuka ja suuret, loistavat silmät; hänen poskensa olivat hehkuvan punaiset, aivan kuin hän olisi juossut kovaa.
Simon aavisti, kuka hän saattoi olla, ja tervehti tyttöä lausuen hänen nimensä.
"Mistä minulla tämä kunnia, että sinä tulet meillä käymään, Ramborg?"
Tyttö kertoi koiran tuoneen hänet sinne, ja hänen oli Simonia seuraten täytynyt tulla sisään sadetta pakoon. Koira oli ruvennut juoksemaan Jørundgaardissa, hän toi sen nyt takaisin. Hän tiesi, että se oli Simonin koira, hän oli nähnyt sen juoksevan Simonin perässä tämän ratsastaessa.
Simon ei voinut kokonaan olla nuhtelematta tyttöä siitä, että tämä oli lähtenyt heille yksin; hän sanoi nyt satuloivansa hevoset ja saattavansa hänet kotiin itse. Mutta ensin Ramborgin täytyi syödä. Ramborg juoksi heti sen sängyn luo, jossa pikku Arngjerd makasi sairastaen; sekä lapsi että Sigrid ihastuivat pian vieraaseen, sillä Ramborg oli sukkelakielinen ja elävä. Hän ei ollut sisariinsa, ajatteli Simon.
Hän ratsasti Ramborgin kanssa pihatielle asti, josta olisi kääntynyt takaisin, ellei olisi kohdannut Lauritsaa, joka vastikään oli saanut kuulla, ettei lapsi ollut leikkisiskojensa kanssa Laugarbrussa, ja joka nyt oli lähdössä hakumatkalle miesten kanssa — hän oli ollut hyvin levoton. Simonin täytyi lähteä sisään, ja vasta kun hän oli istuutunut ylistupaan, hävisi arkuus hänestä ja hän viihtyi hyvin Ragnfridin ja Lauritsan parissa. He jäivät istumaan pitkäksi aikaa oluen ääreen, ja kun ilma yhä paheni, kiitti hän ja jäi yöksi.
Ylistuvassa oli kaksi sänkyä. Ragnfrid kaunisti toisen kuntoon vierasta varten, ja sitten tuumittiin, missä Ramborg nukkuisi — vanhempienko vieressä vai toisessa talossa.