Kohtaus sujui siten, että Simon ja Erlend tervehtivät toisiaan luontevasti ja vapaasti. Simon hillitsi itsensä, ja Erlend oli niin reima ja hilpeä, että saattoi luulla tämän jo unohtaneen, missä he olivat tavanneet toisensa viimeksi. Sen jälkeen Simon antoi kättä Kristiinalle. He olivat epävarmat, ja heidän katseensa yhtyivät silmänräpäykseksi.
Kristiina ajatteli, että Simon oli rumentunut. Nuorena tämä oli sentään ollut aika kaunis, vaikka hän jo silloin oli paksunläntä ja lyhytkaulainen. Hänen raudanharmaat silmänsä olivat näyttäneet pieniltä täyteläisten luomien alla, suu oli ollut liian pieni ja hymykuopat liian isot lapsellisen pyöreissä kasvoissa. Mutta hänellä oli ollut terveempi ihonväri ja leveä, maidonvalkoinen otsa kauniin vaaleanruskean, kiharaisen tukan alla. Kiharat olivat jäljellä yhtä pähkinänruskeina ja sankkoina, mutta hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan ruskeanpunaiset, silmien alla oli vakoja, ja posket olivat muodottoman paksut ja yhtyivät kaksoisleukaan. Ja hän oli lihonut vartaloltaankin — saanut jo vatsaakin. Ei hän enää näyttänyt sellaiselta mieheltä, joka olisi viitsinyt ruveta sängynreunalle illalla kuiskaillakseen neitonsa kanssa. Kristiinan kävi sääli nuorta sisartaan; tämä oli niin terve ja viehkeä ja lapsellisen iloinen siitä, että pääsi naimisiin. Jo ensimmäisenä päivänä hän oli näyttänyt Kristiinalle myötäjäisarkkunsa sekä Simonin kihlat — ja kertonut Sigrid Andreksentyttären sanoneen, että Formon häätuvan ylisillä oli vielä yksi kullattu arkkunen; siinä oli kaksitoista kallista huntua, ja hän oli saava sen mieheltään ensimmäisenä aamuna. Pikku raukka, hän ei tiennyt mitä avioliitto oli. Oli surku, että hän tunsi niin vähän tuota pikku sisartaan — Ramborg oli käynyt Husabyssä kaksi kertaa, mutta siellä hän oli aina tuittupäinen ja äksy — hän ei voinut kärsiä Erlendiä eikä Margretia, joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Ramborg.
Simon muisti odottaneensa — melkeinpä toivoneensa — että Kristiina olisi ollut kuluneen näköinen saatuaan niin monta lasta. Mutta tämä uhkui nuoruutta ja terveyttä, kulki selkä suorana ja astui yhtä joustavasti kuin ennen, vaikka laskikin jalkansa vähän painavammin maahan. Hän oli komea äiti viiden kauniin pikkupojan keskellä.
Hänellä oli yllään kotona tehty ruosteenruskea villapuku, jossa oli kankaaseenkudottuja tummansinisiä lintuja — Simon muisti nuhjailleensa kangaspuiden ääressä Kristiinan kutoessa tätä kangasta.
Syntyi hiukan levottomuutta, kun oli istuttava ruokapöytään ylistuvassa. Skule ja Ivar alkoivat huutaa, he tahtoivat istua äitinsä ja hoitajan välissä, kuten olivat tottuneet kotona. Lauritsan mielestä ei sopinut, että Ramborg istuisi kauempana kuin sisaren palveluspiika ja pikkulapset — ja niin hän pyysi tyttärensä viereensä pöydän päähän, koska tämä niin pian oli lähtevä kodista.
Pikku Husabyn naskalit olivat levottomia eivätkä näyttäneet oikeille pöytätavoille opetetuilta. Ei ollut ehditty pitkällekään ateriassa, kun pieni vaalea poika sukelsi pöydän alle ja ilmestyi näkyviin penkin laidasta Simonin polven luota.
"Saanko minä katsoa tuota kaunista tuppea, joka riippuu sinun vyössäsi, sukulaismies", sanoi poika hitaasti ja arvokkaasti Simonille. Hän oli huomannut Simonin suuren hopeahelaisen tupen, jossa säilytettiin lusikkaa ja kahta veistä.
"Saat kyllä, sukulaismies. Mikä sinun nimesi on?"
"Minä olen Gaute Erlendinpoika." Hän laski läskipalan kädestään Simonin hopeanharmaalle flaamilaiselle verkamekolle, veti veitsen tupesta ja katsoi sitä tarkkaan. Sitten hän otti sen veitsen, jolla Simon söi, sekä lusikan, asetti ne kaikki paikoilleen ja katsoi miltä se näytti, kun nyt koko tuppi oli täysi. Hän oli hyvin totinen, ja hänen naamansa ja kätensä kiilsivät. Simon katsoi hymyillen noita pieniä, kauniita, innokkaita kasvoja.
Samassa olivat kaksi vanhintakin miesten puolella, ja kaksoset pyörähtivät lattialle alkaen peuhata siellä ihmisten jaloissa — kunnes tulivat esiin ja juoksivat koirien luokse uunin kupeelle. Ruokarauhaa ei tahtonut oikein syntyä. Äiti ja isä kyllä kieltelivät lapsiaan ja komensivat istumaan kauniisti paikallaan, mutta lapset eivät ottaneet totellakseen, vanhemmat nauroivat heille samalla koko ajan eivätkä näyttäneet olevan paljon milläänkään heidän aikaansaamastaan melusta — eivät sittenkään, vaikka Lauritsa jokseenkin terävällä äänellä käski erään miehistä viemään penikat alempaan tupaan, jotta saattaisi kuulla oman äänensä ylhäällä.