"Entäs sinä", kysyi Lauritsa, "aiotko sinä kärsiä, että poikasi kasvavat kurittomuudessa? Ja missä ne naiset lentelevät, joiden tulee hoitaa ja vahtia lapsia?"
"Eivätköhän ne liene miestentuvassa", sanoi Erlend nauraen ja oikaisihe. "Mutta minä en vain uskalla sanoa sanaakaan Kristiinalle hänen palveluspiioistaan — muuten hän suuttuu silmittömästi ja minä saan kuulla, ettemme me ole olleet kumpainenkaan mitään esikuvia —"
* * * * *
Seuraavana päivänä Kristiina kulki kartanon eteläpuolella olevan niityn reunaa mansikoita poimien; silloin hänen isänsä huusi häntä pajan ovelta pyytäen häntä tulemaan luokseen.
Kristiina meni vähän vastahakoisesti. Nyt oli kai Naakkve taas tehnyt jotakin pahaa — aamulla hän oli jättänyt auki erään veräjän, ja kotilehmät olivat menneet viljapeltoon.
Isä otti hehkuvan raudan ahjosta ja laski sen alasimelle. Tytär istui odottamaan, mutta pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin moukarin iskuja ritisevään rautaan ja alasimen vonkuva vastaus. Viimein kysyi Kristiina, mitä isä tahtoi.
Rauta oli jäähtynyt. Lauritsa laski kädestään pihdit ja moukarin ja tuli hänen luokseen. Kasvot ja tukka noessa, vaatteet ja kädet mustina, suuri nahkaesiliina edessään hän näytti ankarammalta kuin tavallisesti.
"Kutsuin sinut luokseni, tyttäreni, siksi että minulla on sinulle sanottavaa. Minun kattoni alla ollessasi tulee sinun osoittaa aviomiehellesi sellaista kunnioitusta kuin vaimon sopii. Minä en tahdo kuulla tyttäreni vastaavan miehelleen niin kuin sinä vastasit ja puhuit Erlendille eilen."
"En arvannut, isä, teidän pitävän Erlendiä sellaisena miehenä, jolle tulisi osoittaa kunnioitusta."
"Hän on sinun miehesi", sanoi Lauritsa. "Enkä minä suinkaan käyttänyt väkivaltaa saadakseni aikaan tuon avioliiton. Muista se."