Hän jäi paikalleen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan kulki vavistus — hymy, joka oli kuin kalpenemista. Kristiina muisti lehdon tunturin laella — näin sekin valkeni myrskypuuskan ravistaessa irti jokaisen lehden — hän muisti valjun, kimmeltävän kajastuksen.
"Paljon sitä kuulee, kun ei kysy —"
Kristiina vaipui kasaan penkille, pää toisen kyynärpään varassa, toinen käsi peittona silmien edessä. Ensi kertaa eläessään hän pelkäsi isäänsä — pelkäsi rajattomasti.
Lauritsa kääntyi hänestä, otti moukarin ja vei sen paikalleen toisten samanlaisten joukkoon. Sitten hän keräsi kokoon viilat ja pikkutarpeet ja ryhtyi järjestelemään niitä seinien väliselle poikkihirrelle. Hän seisoi selin Kristiinaan; hänen kätensä tutisivat ankarasti.
"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Kristiina — ettei Erlend ole puhunut tästä?" Hän seisoi tyttärensä edessä ja katsoi noihin kalpeisiin, pelokkaisiin kasvoihin.
"Minä vastasin kieltävästi, tein sen sangen jyrkästi, kun hän tuli luokseni Tunsbergiin rikkaine sukulaisineen pyytämään sinua — en minä silloin arvannut, että minun olisi pitänyt kiittää häntä siitä, että hän tahtoi puhdistaa tyttäreni kunnian. Moni mies olisi antanut minun tietää sen silloin.
" Hän tuli takaisin kosien sinua kaikella kunnialla. Joka mies ei olisi ollut niin innokas saamaan puolisokseen sitä, joka jo oli — jo oli — se, mikä sinä olit silloin."
"En usko, että kukaan mies olisi uskaltanut sanoa sitä teille —"
"Erlend ei ole milloinkaan pelännyt kylmää rautaa." Lauritsan kasvot kävivät yhtäkkiä sanomattoman raukeiksi, ja hänen äänestään katosi kaiku. Mutta sitten hän taas jatkoi, hiljaa ja väkevästi:
"Vaikka tämä onkin paha, Kristiina — on mielestäni sittenkin pahinta se, että sinä kerrot sen nyt, kun hän on miehesi ja poikiesi isä.