Mutta Kristiina oli punastunut vielä enemmän kuin neito. Hänen sydämensä jyskytti pelosta, mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi puhua nuoren tytärpuolensa kanssa ja varottaa tätä.
Hetken kuluttua hän sanoi hiljaa ja epäröiden: "Se muistuttaa sitä kultahelyä, jota Gimsarin Helga-rouva kantoi aina juhlissa —"
"Moni kultakappale on toisen näköinen", vastasi neito lyhyeen.
Kristiina lukitsi rasiansa ja jäi seisomaan kädet sen päällä, jottei Margret näkisi, miten ne vapisivat.
"Rakas Margret", sanoi hän hiljaa ja lempeästi — jäi sanattomaksi, mutta kokosi sitten kaiken tahtonsa ja sanoi:
"Rakas Margret, minä olen katunut katkerasti — en ole milloinkaan voinut olla oikein iloinen, vaikka isäni antoi minulle kaikesta sydämestään anteeksi sen, mitä olin rikkonut häntä vastaan — tiedäthän minun rikkoneen paljon vanhempiani vastaan sinun isäsi tähden. Mutta mitä kauemmin elän, sitä raskaammaksi käy minun muistaa, että palkitsin heidän hyvyytensä tuottamalla heille surua. Hyvä Margret — sinun isäsi on ollut sinulle hyvä elämäsi ajan —"
"Sinun ei tarvitse pelätä, äiti", vastasi tyttö. "En ole sinun oikea tyttäresi; sinun ei tarvitse pelätä minun kiskovan päälleni sinun likaista paitaasi tai pistävän jalkaani sinun kenkiisi?-"
Kristiina käänsi vihasta säihkyvät silmänsä tytärpuoleen. Sitten hän puristi kovasti ristiä, joka riippui hänen kaulallaan, ja nieli kielelle pyrkivät sanat.
* * * * *
Hän lähti Sira Eilivin puheille keventämään sydäntään samana iltana iltarukouksen jälkeen ja etsi turhaan merkkiä papin kasvoista — oliko jo tapahtunut onnettomuus ja tiesikö tämä siitä. Hän muisti oman eksyneen nuoruutensa ja muisti Sira Eilivin kasvot, joista ei näkynyt mitään tämän liikkuessa hänen hyvää uskovien vanhempiensa parissa tuntien hänen syntisen salaisuutensa — muisti miten oli itse seisonut äänettömänä ja paatuneena papin kovien nuhteiden ja varotusten edessä. Ja muisti, miten hän oli näyttänyt äidilleen Erlendin Oslossa antamat lahjat — sen jälkeen kun hänet oli laillisesti kihlattu tälle. Äidin kasvot olivat olleet järkähtämättömän tyynet hänen ottaessaan käsiinsä lahjat, yhden kerrallaan; hän oli katsellut niitä, kiitellyt ja pannut ne pois.