Ulkona satoi — ja kun kynttilän valo silmänräpäyksen ajan häilähti vetisessä iljanteessa, hän näki viereisen rakennuksen ulkopuolella ison joukon väkeä — rakennuksessa asuivat Erlendin asemiehet. Sitten kynttilä sammui — hetken oli kaikki pilkkosen pimeätä — mutta joku näkyi tulevan miestentuvasta päin kantaen lyhtyä kädessään; se oli Ulf Haldorinpoika.
Tämä kumartui tumman hahmon yli, joka virui kasassa vetisellä iljanteella. Kristiina kumartui alas ja tunnusteli käsillään — se oli nuori Haakon, Gimsarin herra; hän oli tajuton tai kuollut. Kristiinan kädet tulivat vereen. Ulfin avulla hän sai käännetyksi miehen. Veri juoksi suihkuna oikeasta käsivarresta, mistä käsi oli katkaistu.
Vaistomaisesti hän heitti silmäyksen Margretin parven luukkuun, joka leksotti tuulessa. Hän ei nähnyt siellä kenenkään kasvoja — mutta olikin hyvin pimeä.
Ollessaan polvillaan rapakossa ja rutistaessaan kaikin voimin Haakonin rannetta estääkseen siten verta virtaamasta hän tajusi, että Erlendin miehet siinä seisoivat puolipukeissa ympärillä. Sitten hän näki Erlendin tuhkanharmaat, vääristyneet kasvot — tämä kuivasi mekkonsa liepeellä veristä miekkaansa — hänen säärensä ja jalkansa olivat paljaat.
"Tuokoon joku — hihnan — ja sinä, Bjørn, mene herättämään Sira Eiliviä — hänet pitää kantaa papintaloon —"
Kristiina otti vastaan nahkahihnan, jonka joku ojensi hänelle, ja kiersi sen kädentyngän ympärille. Yhtäkkiä virkkoi Erlend hurjasti ja kovaa:
"Ei saa koskea häneen! Antaa miehen maata siinä, mihin on asettunut —"
"Eihän se ole mahdollista, mieheni", sanoi Kristiina rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä jyski pakahtuakseen, "ymmärräthän sinä sen".
Erlend iski miekkansa raskaasti maahan:
"Niin — eihän tyttö ole sinun lihaasi ja vertasi — sen minä olen tuntenut joka päivä ja hetki."