III
Samana kesänä hiukkaa ennen juhannusta palasi Gunnulf Nikulauksenpoika takaisin luostariinsa. Erlend oli kaupungissa Frostan-käräjillä; hän lähetti kotiin sanantuojan, joka kysyi, luuliko Kristiina jaksavansa tulla kaupunkiin lankoansa tervehtimään. Kristiinan vointi oli keskinkertainen, mutta hän lähti sittenkin taipaleelle. Kun hän kohtasi Erlendin, kertoi tämä veljensä terveyden kokonaan murtuneen. Munkeilla ei ollut ollut huomattavampaa menestystä toiminnassaan Munkefjordissa. Kirkko, jonka he olivat rakentaneet, jäi vihkimättä, sillä arkkipiispa ei voinut lähteä pohjoiseen rauhattomien aikojen vuoksi; saarnaveljien oli täytynyt kaiken aikaa pitää messunsa matka-alttarinsa edessä. Lopulta heiltä puuttui sekä leipä että viini, kynttilät ja paloöljy palvelusta toimittaessaan, ja kun veli Gunnulf ja veli Aslak olivat aikeissa purjehtia Vargøyhin noutamaan niitä, olivat lappalaiset noituneet kumoon heidän veneensä ja heidän oli täytynyt istua kolme vuorokautta eräällä saarella; sen jälkeen olivat kumpikin sairastelleet ja veli Aslak oli kuollut jonkin ajan kuluttua. Keripukki oli vaivannut heitä ankarasti pitkän paaston aikana, sillä heillä ei ollut jauhoruokaa eikä mitään yrttilajeja kuivan kalan paineeksi. Ja niin olivat Bergenin piispa Haakon ynnä mestari Arne, joka oli Nidarosin tuomiokapitulin päämies Paal-herran ollessa virkaanvihittävänä, käskeneet vielä elossa olevat munkit kotiin; Vargøyn pappien tuli sillä välin paimentaa Munkefjordin laumaa.
Mutta vaikka Kristiina siis jo tiesi Gunnulf Nikulauksenpojan sairaudesta, hän säikähti kuitenkin kauheasti nähdessään tämän. Hän meni Erlendin mukana luostariin seuraavana päivänä, ja heidät vietiin puhetupaan. Munkki astui sisään — hän oli köyryselkäinen, hiusseppel oli aivan harmaa, sisäänvajonneiden silmien alukset olivat täynnä kurttuja ja väriltään tumman ruskeat, mutta kasvojen sileällä valkoisella iholla näkyi lyijynvärisiä läikkiä, ja samanlaisia läikkiä oli käsissäkin hänen vetäessään ne esiin hihasta näyttääkseen niitä. Hän hymyili — silloin Kristiina näki hänen menettäneen monta hammasta.
He istuutuivat puhelemaan hetkiseksi, mutta oli kuin Gunnulf olisi unohtanut puhumisenkin. Hän huomautti siitä itse toisten tehdessä lähtöä:
"Mutta sinä, Erlend, olet yhä sama kuin ennen — sinä et näy vanhenneen", ja sitten hän hymyili.
Kristiina tiesi itsekin olevansa tällä kertaa kurjan näköinen. Ja Erlend oli kaunis seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana ja tummana ja hyvissä pukimissa. Mutta Kristiina ajatteli, että oli Erlendkin sentään muuttunut koko lailla — oli kumma, ettei Gunnulf huomannut sitä — hän oli aina ennen ollut niin terävänäköinen.
* * * * *
Lopulla kesää oli Kristiina kerran vaateylisillä Raasvoldin Gunna-rouvan kanssa — tämä oli tullut Husabyhyn auttamaan Kristiinaa, jonka jälleen oli ruvettava lapsivuoteeseen. Silloin he kuulivat Naakven ja Bjørgulfin laulavan pihalla puukkoja hioessaan — he vetivät täyttä kurkkua erästä raakaa ja rivoa laulua.
Äiti joutui suunniltaan vihasta, hän meni poikien luo ja torui näitä ankarin sanoin. Ja sitten hän tahtoi tietää, keneltä he olivat oppineet sellaista — miestentuvassa tietenkin, mutta kuka heidän neuvojansa oli. Pojat eivät vastanneet. Silloin ilmestyi Skule esiin parven portaiden alta; hän käski äitiään olemaan vaiti, sillä he olivat oppineet laulun isältään —
Gunna-rouva yhtyi Kristiinan nuhteisiin ja kysyi, eivätkö he pelänneet Jumalaa, kun uskalsivat laulaa sellaista — "kun äitinnekin voi kuolla ennen kukon kiekahdusta". Kristiina ei virkkanut mitään, vaan meni hiljaa sisään.