Hänen käytyään sitten lepäämään vuoteelleen vähäksi aikaa tuli Naakkve hänen luokseen. Hän tarttui äidin käteen, mutta ei sanonut mitään; sitten hän alkoi hiljaa itkeä. Kristiina puhui hänelle nyt lempeästi ja leikillisesti ja pyysi, ettei hän surisi eikä ruikuttaisi, olihan hän jo kestänyt kuusi kertaa, kai hän kestäisi seitsemännenkin. Mutta poika itki yhä katkerammin. Viimein hänen täytyi päästä äitinsä ja seinän väliin, ja siellä hän itki kädet äitinsä kaulassa ja pää äidin rintaa vasten; mutta Kristiina ei voinut saada häntä sanomaan, mitä hän niin suri, vaikka poika oli hänen vieressään kunnes palvelustytöt toivat illallisen pöytään.

Naakkve oli nyt kolmannellatoista, hän oli iso ikäisekseen ja tahtoi olla aikamiestä, mutta hänellä oli pehmeä luonto, ja äiti huomasi usein, että hän oli hyvin lapsellinen. Hän oli kyllin vanha ymmärtääkseen sisarpuolta kohdanneen onnettomuuden; äiti aprikoi, oliko hän mahtanut huomata myös isän muuttuneen sen jälkeen.

Erlend oli aina ollut sellainen, että hän voi suuttuessaan sanoa mitä tahansa — mutta tätä ennen hän ei ollut sanonut yhdellekään ihmiselle pahaa sanaa muulloin kuin vihapäissään, ja hän oli ollut nopsa sovittamaan sen heti kun hyvä luonto palasi. Nyt hän saattoi sanoa pahoja ja kovia sanoja kylmin sydämin. Hän oli ollut pahin kiroilupukari, mutta oli jossain määrin hillinnyt tuota rumaa tapaansa, koska näki sen kiusaavan vaimoaan ja loukkaavan Sira Eiliviä, jota hän vähitellen oli alkanut kunnioittaa. Mutta hän ei ollut milloinkaan käyttänyt säädytöntä ja rivoa kieltä eikä hän ollut pitänyt siitä, että toiset miehet puhuivat rumasti — siinä suhteessa hän oli ollut paljon kainompi monia muita miehiä, jotka olivat eläneet puhtaampaa elämää. Ja vaikka Kristiinan mieltä kirveli, kun hän kuuli alaikäisten poikiensa suusta tuollaisia sanoja, etenkin hänen nykyisessä tilassaan, ja sai tietää heidän oppineen ne isältään, niin katkerimmin häneen sittenkin koski Erlendin lapsellisuus, kun tämä luuli panevansa kovan kovaa vastaan sillä, että tyttärensä tuottaman häpeän jälkeen oli alkanut käyttää epäpuhtaita ja säädyttömiä sanoja ja puhetapoja.

Gunna-rouva oli kertonut Margretin saaneen kuolleenasyntyneen poikalapsen Olavin-messun jälkeen. Rouva oli kuullut hänen jo lohduttautuneen — hän eli sovussa Gerlakin kanssa, joka oli hyvä häntä kohtaan. Erlend meni tytärtään tervehtimään kaupungissa käydessään, ja Gerlak kestitsi hyvin vaimonsa isää; mutta Erlend ei ollut oikein halukas kutsumaan tätä sukulaismiehekseen. Erlend ei ollut maininnut Husabyssä tyttärensä nimeä sen jälkeen kun tämä lähti.

Kristiina sai jälleen pojan, hänet ristittiin Munaniksi Erlendin isoisän mukaan. Sinä aikana, jonka hän makasi pikkutuvassa, tuli Naakkve joka päivä äitinsä luokse kantaen hänelle pähkinöitä ja marjoja, joita oli poiminut metsästä, tai kukkaseppeleitä, joita oli solminut lääkeyrteistä. Erlend palasi kotiin uuden lapsen ollessa kolmen viikon vanha; hän istui paljon vaimonsa luona koettaen olla lempeä ja hellä — eikä hän tällä kertaa valittanut sitä, ettei vastasyntynyt ollut tyttölapsi tai että se oli heikko ja kivulloinen. Mutta Kristiina ei vastaillut paljoa hänen helliin sanoihinsa, hän oli hiljainen ja miettivä ja huolestunut — ja hänen terveytensä palasi tällä kertaa hyvin hitaasti.

* * * * *

Koko talven Kristiina pysyi raihnaana, eikä lapsi näyttänyt jaksavan jäädä eloon. Äiti ei ehtinyt ajatella paljon muuta kuin tuota vaivaista raukkaa. Ja niin hän kuuli vain puolella korvalla puhetta suurista tapahtumista, joista tiedettiin tänä talvena. Maunu-kuningas oli joutunut kovaan rahapulaan yrittäessään saavuttaa herruutta Skånessa ja hän oli pyytänyt apua ja veroja Norjasta. Jotkut neuvoston herrat olivat kyllä halukkaat tukemaan häntä. Mutta kun kuninkaan lähetit ilmestyivät Tunsbergiin, oli kamreeri matkoilla, ja Stig Haakoninpoika, joka oli Tunsberginkartanon päällikkö, sulki linnan kuninkaan miehiltä ja varustautui puolustamaan sitä asevoimin. Hänellä oli vähän väkeä, mutta Erling Vidkuninpoika, joka oli hänen tätinsä mies ja oli kotonaan Akerissa, lähetti linnoitukseen neljäkymmentä aseistettua miestä purjehtiessaan itse länteen. Samaan aikaan nousivat kuninkaan serkut Jon ja Sigurd Haftorinpoika kapinaan kuningasta vastaan erään tuomion johdosta, joka oli kohdannut heidän miehiään. Erlend nauroi ja sanoi Haftorinpoikain käyttäytyneen yltiöpäisesti ja tyhmästi. Tyytymättömyys Maunu-kuninkaaseen oli yleinen koko maassa. Mahtavimmat miehet vaativat, että asetettaisiin drotsi valtakunnan hallituksen johtoon ja valtakunnan sinetin käyttö annettaisiin norjalaisen miehen käsiin, koska kuningas Skånen-puuhiensa tähden näkyi aikovan viettää Ruotsissa suurimman osan aikaa. Pääkaupungin herrat ja kauppapaikkojen hengellinen sääty olivat pelästyneet huhuja, jotka tiesivät, että kuningas aikoi ottaa rahalainan saksalaisilta kaupungeilta. Saksalaisten röyhkeys ja piittaamattomuus maan laeista ja tavoista oli jo entuudestaan sietämätöntä; nyt tiedettiin kuninkaan luvanneen heille yhä suurempia oikeuksia ja vapauksia Norjan kaupungeissa, joten asiat alkoivat kääntyä kerrassaan tukaliksi niille norjalaisille kauppiaille, jotka jo entuudestaan olivat ahtaalla. Rahvaan kesken kulkivat juorut Maunu-kuninkaan salaisesta synnistä, ja monet maalaisseurakuntien papit ja vaeltavat munkit olivat yhtä mieltä siitä, uskoessaan sen olleen syynä Trondheimin Olavinkirkon paloon. Talonpojatkin syyttivät sitä niiden monien onnettomuuksien aiheeksi, joita oli sattunut viime vuosina milloin milläkin kulmalla maata — oli ollut pahoja karjatauteja, viljassa oli ilmennyt nokitähkä, joka aiheutti kipuja ja sairautta sekä ihmisille että eläimille, oli ollut huonoja vilja- ja heinävuosia. Ja Erlend sanoi, että jos Haftorinpojat olisivat ymmärtäneet pysyä alallaan vielä jonkin aikaa ja koettaneet osoittaa lempeätä mieltä ja ylhäistä käytöstapaa, ei olisi unohdettu, että hekin ovat Haakon-kuninkaan tyttärenpoikia.

Mutta kaikki tämä levottomuus raukeni tyhjiin, ja seurauksena oli, että kuningas määräsi Ivar Ogmundinpojan Norjan drotsiksi. Erling Vidkuninpoikaa, Stig Haakoninpoikaa, Haftorinpoikia ja kaikkia näiden kannattajia vastaan uhattiin nostaa syyte maankavalluksesta. Nämä alistuivat silloin, ilmestyivät kuninkaan eteen ja tekivät sovinnon. Haftorinpoikien kannattajien joukossa oli muuan mahtava Pohjois-Norjan mies, Ulf Saksinpoika; hän ei mennyt sopimaan kuninkaan kanssa, vaan ilmestyi Nidarosiin joulun jälkeen. Hän oli paljon Erlendin kanssa kaupungissa ollessaan, ja häneltä sai ylätunturien kansa kuulla asiain tilasta, Ulfin ymmärryksen mukaisesti. Kristiina ei pitänyt tuosta miehestä; hän ei tuntenut miestä itseään, mutta tunsi tämän sisaren Helga Saksintyttären, joka oli naimisissa Gyrd Darren kanssa ja asui Dyfrinissä. Helga oli kaunis, mutta hyvin kopea, eikä Simonkaan pitänyt hänestä, vaikka Ramborg viihtyi hänen kanssaan. Paaston aikana tuli lääninherroille määräys, että Ulf Saksinpoika oli julistettava lainsuojattomaksi käräjillä, mutta silloin tämä jo oli purjehtinut maasta kesken talvisydämen.

Tänä keväänä viettivät Erlend ja Kristiina pääsiäistä kaupunkitalossaan ja olivat ottaneet mukaan nuorimman lapsensa Munanin, sillä Bakken luostarissa oli eräs sisar, joka oli niin taitava lääkevaimo, että kaikki sairastavat lapset, jotka joutuivat hänen hoitoonsa, paranivat — ellei ollut Jumalan tahto, että niiden piti kuolla.

Eräänä päivänä heti pyhien jälkeen Kristiina palasi pienokaisineen luostarista. Huovi ja palvelusneito, jotka olivat olleet saattamassa, tulivat myös tupaan. Erlend oli siellä yksin, makasi pitkänään penkillä. Kun huovi oli mennyt ulos ja naiset riisuneet vaippansa — Kristiina oli istuutunut tulen ääreen lapsi sylissään ja palvelusneito lämmitti heidän nunnalta saamaansa öljyä — kysyi Erlend paikaltaan nousematta, mitä sisar Ragnhild oli sanonut lapsesta. Kristiina vastaili lyhyesti irrottaen kapaloita, ja lopulta hän ei vastannut mitään.