"Onko pojan tila niin huono, Kristiina, ettet sinä tahdo sanoa sitä?" kysyi hän vähän kärsimättömästi.
"Sinä olet kysynyt sitä jo ennen, Erlend", vastasi vaimo kylmästi, "ja minä olen selittänyt sen sinulle monta kertaa. Mutta kun sinä et välitä pojasta sen vertaa, että muistaisit sen päivää pitemmälle, niin —"
"On se tapahtunut minullekin, Kristiina", sanoi Erlend nousten ja tullen vaimonsa luo, "että minun on täytynyt vastata sinulle kolmeen neljään kertaan, kun et sinä ole viitsinyt muistaa minun vastaustani —"
"Se ei ole varmaankaan koskenut niin tärkeitä asioita kuin lastemme terveyttä", sanoi Kristiina yhä koleasti.
"Eipä niin mitättömiäkään — kuten tässä talvella; minun mieltäni ne liikuttivat aika lailla."
"Se ei ole totta, Erlend. Siitä on aikoja, kun sinä olet puhunut minulle sellaista, mikä on liikuttanut mieltäsi? —"
"Mene ulos, Signe", sanoi Erlend tytölle. Hänen otsalleen oli noussut veri, ja hän kääntyi vaimoonsa: "Ymmärrän, mihin sinä tähtäät. En tahdo puhua siitä sinun kanssasi palvelusneitosi kuullen — vaikka hän olisi niin hyvä ystäväsi, ettet pidä minään hänen läsnäoloaan, vaan ryhdyt riitelemään miehesi kanssa ja väität minun valehtelevan —"
"Niiden tavat viimeksi tuntee, joiden kanssa asuu yhdessä", vastasi Kristiina lyhyesti.
"Ei ole helppo tietää mitä sinä tuolla tarkoitat. Minä en ole milloinkaan puhunut sinulle tylysti vierasten kuullen tai unohtanut osoittaa sinulle kunnioitusta palvelijoittemme nähden."
Kristiina purskahti omituiseen sairaalloiseen ja vavahtelevaan nauruun.