"Sinulla on lyhyt muisti, Erlend! Koko ajan on Ulf Haldorinpoika asunut luonamme. Etkö muista, miten annoit hänen ja Haftorin saattaa minut luoksesi Brynhildin makuuparvelle Oslossa?"
Erlend vaipui penkille tuijottaen vaimoonsa suu auki. Mutta Kristiina jatkoi:
"Ei ole sattunut Husabyssä — eikä paljon muuallakaan — sopimatonta ja säädytöntä menoa, jota olisit salannut palvelijoiltasi — vaikka siitä olisi ollut häpeää sinulle tai vaimollesi —"
Erlend istui liikkumatta tuijottaen vaimoonsa kauhistuneena.
"Etkö muista ensimmäistä naimisissaolomme talvea — minä kannoin Naakkvea ja täällä oli sellaiset tavat, että minun oli vaikea vaatia kuuliaisuutta ja kunniallisuutta — muistatko, miten silloin tuit minua —? Etkö muista, miten kasvatusisäsi kävi luonamme vieraiden rouvien ja palvelijoiden ja palvelusneitojen kera ja omat palvelijamme istuivat pöydässä kanssamme — etkö muista, miten Munan riisui minulta viimeisen verhon, jolla olin suojannut itseäni, ja sinä istuit vaiti uskaltamatta tukkia hänen suutaan —"
"Herra Jeesus! Oletko sinä hautonut tuota viisitoista vuotta!" Hän loi silmänsä Kristiinaan — ne näyttivät niin kumman vaaleilta, ja hänen äänensä oli avuton ja heikko. "Sittenkään, Kristiina, me emme minun mielestäni ole haavoittaneet toisiamme ynseillä ja katkerilla sanoilla —"
"Emme", sanoi Kristiina, "pahemmalta minustakin tuntui joulupidoissa, kun sinä haukuit minua siitä, että olin heittänyt viittani Margretin yli — ja kun ympärillä seisoi rouvia kolmen piirikunnan takaa? —"
Erlend ei vastannut mitään.
"Ja sitten sinä vielä syytät minua siitä, mitä Margretille tapahtui — joka kerran, kun minä koetin neuvoa häntä sanallakaan, hän juoksi sinun luoksesi, ja sinä käskit tylysti minua jättämään tytön rauhaan — hän oli sinun tyttäresi, eikä minun —"
"Syyttänyt — en ole sinua!" vastasi Erlend vaivalloisesti, taistellen ankarasti pysyäkseen rauhallisena. "Jos joku lapsistamme olisi ollut tyttö, olisit kai helpommin ymmärtänyt, että sellainen kuin minun tyttäreni asia — käy isän luihin ja ytimiin —"