"Luulin viime keväänä näyttäneeni, että olin ymmärtänyt", sanoi vaimo hiljaa. "Eihän minun tarvinnut muuta kuin muistaa omaa isääni —"
"Tämä oli sittenkin pahempaa", vastasi Erlend yhtä rauhallisesti. "Minä olin naimaton mies. Tuo mies — oli — nainut. Minä en ollut sidottu — minä en ollut sidottu sillä tavoin", oikaisi hän sanansa, "etten olisi päässyt irti —"
"Etkä sinä sittenkään irrottanut itseäsi", sanoi Kristiina. "Muistatko sinä miten tuo irtautuminen tapahtui —?"
Erlend hyppäsi pystyyn ja löi häntä vasten silmiä. Sen tehtyään hän jäi kauhuissaan tuijottamaan eteensä — hänen kalpeille poskilleen ilmestyi punainen täplä. Mutta Kristiina istui jäykkänä ja suorana, kova ilme kasvoilla. Lapsi oli parahtanut itkuun — hän tuuditti sitä sylissään ja puheli sille.
"Se — se oli pahasti sanottu, Kristiina", sanoi mies epävarmasti.
"Kun viimeksi löit minua, kannoin lastasi sydämeni alla. Nyt löit minua kun minulla oli poika sylissäni —"
"Meillähän syntyy kakaroita alinomaa —", huusi Erlend kärsimättömästi —
He vaikenivat. Erlend alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Kristiina kantoi lapsen kamariin ja laski sen vuoteelle; Kristiinan palatessa takaisin kamarin ovesta pysähtyi Erlend hänen eteensä:
"Minä — minun ei olisi pitänyt lyödä sinua, Kristiina. Kadun, että tein sen — tulen katumaan sitä yhtä kauan kuin edellistä kertaa. Mutta sinä — sinä olet antanut minun jo ennen kuulla, että unohdan sinun mielestäsi liian pian. Sinä sen sijaan et unohda mitään — et ainoatakaan minun pahoista teoistani. Olen sentään koettanut olla hyvä aviomies, mutta se ei näytä sinusta muistamisen arvoiselta. Sinä — sinä olet kaunis, Kristiina —" Hän jäi katsomaan vaimoaan tämän kuljettua ohi.
Kartanon emännän tasainen ja arvokas käytös oli yhtä kaunis kuin neidon hempeä sulo, hänen povensa ja lanteensa olivat leveämmät, mutta hän oli myös saanut lisää pituutta; hän kulki selkä suorana ja pieni pää kohosi yhtä uljaana ja kauniina kaulalta. Kalpeat, sulkeutuneet kasvot suurine tummanharmaine silmineen kiihottivat ja hurmasivat Erlendiä yhtä suuresti kuin entiset pyöreät, ruusuiset lapsenkasvot, jotka olivat kiihottaneet ja hurmanneet hänen rauhatonta mieltään omituisella tyyneydellään. Hän tarttui Kristiinan käteen: