"Minun silmissäni sinä olet aina oleva kaunein kaikista naisista — ja rakkain."
Kristiina salli hänen pitää kättä, mutta ei vastannut sen puserrukseen. Sitten Erlend heitti sen luotaan; kiivaus sai taas ylivallan:
"Unohtanut, sanot sinä: unohtaminen ei ole aina pahin synti. Minä en ole milloinkaan ollut olevinani hurskas, mutta minä muistan sen, mitä Sira Jon opetti minulle lapsena, ja Herran palvelijat ovat verestäneet muistiani myöhemmin. On synti hautoa mielessään syntejä, jotka kerran on ripittänyt papille, joita on katunut Jumalan edessä ja joille on saanut anteeksiannon papin kädestä ja huulilta. Etkä sinä kaivele hurskaudesta meidän menneitä syntejämme, Kristiina, vaan teet sen siksi, että tahdot näyttää minulle puukkoa silloin kun minä teen vasten mieltäsi —"
Erlend käveli vähän ja tuli sitten takaisin.
"Vallanhimoinen — Jumala tietää, että rakastan sinua, Kristiina — vaikka näen, että sinä olet vallanhimoinen etkä ole antanut anteeksi sitä, että minä tein väärin sinua kohtaan ja viekoittelin sinutkin vääryyteen. Olen sietänyt paljon, Kristiina, mutta nyt minä en enää ole sietävä sitä, etten minä milloinkaan saa rauhaa entisiltä onnettomuuksiltani, enkä myöskään sitä, että sinä puhut minulle kuin orjallesi —"
Kristiina vapisi mielenliikutuksesta vastatessaan:
"En minä ole puhunut sinulle kuin orjalleni. Oletko kertaakaan kuullut minun puhuvan tylysti tai kiivaasti kenellekään, jota voitaisiin pitää minua alempiarvoisena — huonoimmalle ja kelvottomimmalle palvelijallenikaan —; siitä synnistä tiedän olevani vapaa Jumalan edessä, että olisin pahentanut pienimpiä sanoilla tai teoilla. Mutta sinun pitäisi olla minun herrani, jota minun tulisi totella ja kunnioittaa, kumartaa ja palvella lähinnä Jumalaa — Jumalan käskyn mukaan, Erlend. Ja jos minä olen kadottanut kärsivällisyyden ja puhunut sinulle toisin kuin vaimon tulisi puhua miehelleen — niin lienee se tapahtunut siksi, että minun usein on ollut vaikea taivuttaa ymmärtämättömyyteni sinun paremman ymmärryksesi alle, kunnioittaa ja totella herraani ja miestäni niin suuresti kuin tahtoisin — ja ehkä toivoin — ehkä olen uskonut voivani siten kiihottaa sinua osoittamaan, että olet mies ja minä vain heikko nainen —
"Mutta älä sure, Erlend. En enää tahdo loukata sinua sanoillani enkä tämän päivän jälkeen ole koskaan unohtava puhua sinulle yhtä lempeästi kuin jos olisit orjien jälkeläinen —"
Erlend oli tullut tummanpunaiseksi — hän kohotti nyrkkinsä — sitten hän pyörähti kantapäillään, otti viittansa ja miekkansa oven suusta penkiltä ja syöksyi ulos.
Ulkona oli auringonpaiste ja tuulinen sää — ilma oli kylmä, mutta katonreunalta ja tuulen heiluttamista puista ripsui hänen päälleen kirkkaita jääkiteitä. Katoilla oleva lumi läikkyi kuin hopea, ja kaupunkia ympäröivien mustanvihreiden metsäisten harjujen takaa välkkyivät tunturit kylmänsinisinä ja valkeina häikäisevän kevättalven auringossa.