Erlend kuljeskeli katuja ja kujia — nopeasti, nopeasti — hänen täytyi saada astua. Hänen sisällään kiehui — Kristiina oli ollut väärässä, päivänselvästi väärässä ensi hetkestä asti, ja hän itse oikeassa, sitten hän oli hairahtunut lyömään vaimoansa — mutta Kristiina oli väärässä. Entä mikä nyt neuvoksi; sitä hän ei tiennyt. Hänen ei tehnyt mieli mennä tuttavien luo eikä palata kotiinkaan.
Kaupunki kuohui levottomana. Suuri islantilais-alus oli laskenut laituriin aamupäivällä — ensimmäinen tänä keväänä. Erlend kuljeksi läntisiä kujia ja joutui Marteininkirkon kohdalle; siitä hän alkoi laskeutua rantaan vievää tietä. Vaikka oli vasta aikainen iltapäivä, kuului jo melua ja huutoja juoma- ja majapaikoista. Nuoruudessaan hän oli itsekin käynyt tuollaisissa paikoissa — ystävien ja kumppanusten kanssa. Mutta nyt olisivat ihmiset töllistäneet silmät päästään ja päästäneet sitten kielensä pyörimään, jos Orkdølan läänin lääninherra, jolla oli kartano kaupungissa ja runsaat oluet ja viinit kellarissaan, olisi astunut juomatupaan ja pyytänyt kannun heidän huonoa oluttaan. Mutta sinne häntä olisi vetänyt — tuonne pikkutalonpoikain, renkien ja merimiesten pariin. — Ei siinä syntynyt sotaa, jos nuo miekkoset paukauttivat naisiaan korvalle, ja se heiltä kyllä syntyi — tuhat tulimmainen helvetti, miten oli miehen hallittava vaimoaan, kun hän ei voinut pieksää tätä vaimon syntyperän ja oman kunniansa tähden — eikä itse pirukaan kestänyt heidän kanssaan sanasotasilla. Noita hän oli — mutta niin kaunis — häntä täytyi lyödä siksi kunnes hän pehmiäisi —
* * * * *
Kaikissa kaupungin kirkoissa alettiin soittaa iltarukoukseen — kevättuuli sotki niiden äänet sekamelskaksi hänen päänsä päällä. Pyhä noita lähti kai nyt Kristuksenkirkkoon — valittamaan Jumalalle ja Neitsyt Maarialle ja Pyhälle Olaville sitä, että oli saanut korvapuustin mieheltään. Erlend lähetti vaimonsa suojeluspyhimyksille syntisen tervehdyksen kellojen soidessa ja helistessä ja kilkuttaessa. Hän ohjasi kulkunsa Gregoriuksenkirkkoa kohti.
Hänen vanhempiensa haudat olivat Annan-alttarin edustalla pitkänseinän pohjoispuolisessa käänteessä. Lukiessaan rukouksiaan hän huomasi rouva Sunniva Olavintyttären astuvan kirkon ovesta sisään neitonsa saattamana. Lopetettuaan rukouksensa hän lähti tervehtimään tätä.
Siitä saakka, kun he olivat toisiinsa tutustuneet, olivat heidän välinsä olleet sellaiset, että heillä aina oli pientä pilantekoa ja vapaata leikinlaskua keskenään. Ja tänä iltana heidän ollessaan polvillaan rukouspallilla odottamassa iltahartauden alkamista Erlend oli niin vallaton, että Sunniva-rouvan täytyi moneen kertaan muistuttaa, että he olivat kirkossa ja että heidän ohitseen kulki koko ajan väkeä.
"Niinpä kyllä", sanoi Erlend, "mutta sinä olet niin kaunis tänä iltana, Sunniva! On hauska kisailla rouvan kanssa, jolla on niin viehkeät silmät —"
"Mutta sinä et ole sen arvoinen, Erlend Nikulauksenpoika, että sinua tarvitsisi katsella viehkein silmin" —, veikisteli toinen.
"Sittenpä minä tulen kisaamaan kanssasi pimeän tultua", yhtyi Erlend pilantekoon. "Kun messu on loppunut, saatan sinut kotiin —"
Nyt ilmestyivät papit näkyviin, ja Erlend meni etelänpuoleiselle seinustalle miesten joukkoon.