Kyllä nyt Sunniva luuli häntä kukkopojaksi, jonka hän oli pyydystänyt paljaalla kämmenellään. Mutta ei hän ollut uskonut, piru vieköön, että naisihminen olisi osannut opettaa hänelle niin paljon uutta — tässä hän vieläkin huohotti kokemaansa. Hän oli kuvitellut olevansa jotakuinkin taitava ars amandissa, vai miten nuo oppineet sitä nimittävät. Jos hän olisi ollut nulikka, hän olisi ehkä ylpeillyt siitä ja ollut mielissään oppimastaan. Mutta hän ei pitänyt tuosta naisesta — tuosta hullusta vaimoihmisestä, hän oli kyllästynyt häneen, hän oli kyllästynyt kaikkiin naisiin, paitsi vaimoonsa — ja oli kyllästynyt häneenkin! Kautta taivaan, hän oli ollut semmoisessa avioliitossa, että oli itsekin tullut ihan hurskaaksi — sillä hän oli uskonut Kristiinan hurskauteen — mutta kauniin palkanpa hän oli saanut hurskaalta vaimoltaan uskollisuudestaan ja rakkaudestaan — Kristiina oli aika noita! Hän muisti tämän eilisiltaiset kirvelevät, ilkeät sanat — niinkö hän siis Kristiinan mielestä käyttäytyi kuin orjien jälkeläinen — Ja tuo toinen, Sunniva, piti häntä varmaankin tuiki kokemattomana ja kesynä, hän kun ei ollut voinut olla kauhistumatta tämän lemmentemppuja. Vielä hän näyttäisi Sunnivalle, ettei hän ollut hurskaampi mies kuin tämä oli nainen —. Hän oli luvannut mennä Baardsgaardiin ensi yöksi — ja samapa tuo vaikka menisikin; hän oli langennut syntiin, voihan hän siis nauttia sen suoman ilonkin —.
Koska hän jo oli rikkonut Kristiinalle lupaamansa uskollisuuden — tämä itse oli saanut sen aikaan pahalla ja väärällä kohtelullaan —
Hän meni kotiin, maleksi tallissa ja ulkorakennuksissa etsien jotakin moitteen syytä, torui sairaalan papin karjakkoa siitä, että tämä oli kantanut maltaita riihitupaan, vaikka tiesi, etteivät hänen miehensä tarvinneet kuivausriihtä tällä kaupunkimatkalla. Hän toivoi, että hänen poikansa olisivat olleet matkassa, heistä olisi ollut seuraa —. Hän olisi tahtonut päästä Husabyhyn nyt paikalla. Mutta hänen täytyi odottaa kaupungissa etelästä tulevia viestejä — olisi ollut liian uhkarohkeata ottaa kartanossaan vastaan sieltä päin tulevat sanantuojat.
Talon rouva ei näyttäytynyt illallispöydässä — hän nukkui kamarin sängyssä, kertoi Signe, hänen palvelusneitonsa, katsoen moittivasti isäntäänsä. Erlend vastasi tuimasti, ettei hän ollut kysynyt rouvaa. Miesten lähdettyä tuvasta hän meni kamariin. Siellä oli pilkkosen pimeä. Erlend kumartui vaimonsa yli.
"Itketkö sinä?" hän kysyi hyvin hiljaa, sillä toinen hengitti niin kummallisesti. Mutta Kristiina vastasi sekavasti, ettei hän itkenyt.
"Väsyttääkö sinua? Minäkin rupean jo maata", sanoi hän taas hiljaa.
Kristiinan ääni vapisi hänen vastatessaan:
"Silloin minä soisin sinun menevän sinne, Erlend, missä makasit viime yön."
Erlend ei vastannut. Hän meni pois ja kantoi kynttilän kamariin tuvasta sekä aukaisi vaatearkkunsa. Hän oli tarpeeksi hyvissä vaatteissa kelvatakseen mihin hyvänsä, sillä hänellä oli yllään sinipunainen kothardi, hän kun oli ollut aamupäivällä Elgeseterissä. Mutta nyt hän muutti yllensä uutta, hitaasti ja tarkoituksella —. punasilkkisen paitansa ja hiirenkarvaisen, puoliavaran samettimekon, jossa oli hopeatiukuset hihojen päissä, hän harjasi tukkansa ja pesi kätensä. Vähän väliä hän vilkaisi vaimoonsa — tämä makasi vaiti ja hievahtamatta. Silloin hän lähti, toivottamatta hyvää yötä. Seuraavana päivänä hän tuli häikäilemättä kotiin aamiaisen aikaan.
Tätä jatkui viikon päivät. Tullessaan eräänä iltana kotiin, oltuaan asialla Hangrarissa, sai Erlend tietää Kristiinan ratsastaneen aamulla Husabyhyn.