Siitä hän oli jo selvillä, ettei yhdelläkään miehellä ollut voinut olla vähemmän iloa synnistä kuin hänellä oli ollut tästä Sunniva Olavintyttären asiasta. Häntä inhotti pohjia myöten tuo mieletön ihminen — inhotti silloinkin, kun hän leikki ja hyväili. Varomaton teko se myös oli — nyt kerrottiin kai jo kaupungilla hänen öitsineen Baardin kartanossa — eikä Sunnivan tähden kannattanut pilata mainettaan. Väliin hän oli muistanut sitäkin, että kukaties siitä oli oleva seurauksia — mieshän tällä kyllä oli, puolivanha ja kivulloinen; sääli Baardia, joka oli naimisissa noin villin ja mielettömän naisen kanssa; Erlend oli tuskin ensimmäinen, joka oli loukannut hänen miehensä oikeuksia. Ja Haftor — mutta hän ei ollut muistanut lainkaan Sunnivaa Haftorin sisareksi ryhtyessään asioihin hänen kanssaan; se johtui hänen mieleensä vasta sitten kun oli liian myöhä. Asia oli niin pahalaatuinen kuin olla saattoi — ja hän huomasi Kristiinan tietävän sen.
Ei hän luullut Kristiinan keksivän vedota arkkipiispaan — pyytääkseen saada muuttaa miehensä luota. Kristiinalla oli turvanaan Jørundgaard — mutta hänen oli mahdotonta matkustaa tunturin yli tähän vuodenaikaan, kerrassaan mahdotonta jos hän aikoi ottaa mukaansa pienemmät lapset; eikä Kristiina jättäisi niitä. Ei hän voinut lähteä laivallakaan Munanin ja Lauritsan kanssa näin aikaisin keväällä, lohdutteli Erlend itseään. Ei olisi ollut Kristiinan tapaista pyytää arkkipiispan apua häntä vastaan — syytä hänellä kyllä oli siihen — mutta Erlend oli vapaaehtoisesti tyytyvä vuode-eroon — kunnes Kristiina huomaisi hänen vilpittömän katumuksensa. Kristiina ei voinut tehdä tästä julkista asiaa. Mutta Erlendistä tuntui yhtäkaikki, ettei hän pitkään aikaan ollut tietänyt, mitä hänen vaimonsa saattoi tehdä ja olla tekemättä.
Hän makasi yöllä omassa vuoteessaan ajatellen asioita pitkin ja poikki. Ja hänelle selvisi, että hän oli sotkenut asiansa vielä pahemmin kuin ensin oli otaksunut — ryhtyessään tähän viheliäiseen seikkailuun samaan aikaan kuin otti osaa maan tärkeimpien asioiden ratkaisuun.
Hän ei tiennyt miten olisi kironnut itseään, kun oli ollut sellainen narri vaimonsa edessä, että oli antanut tämän ajaa hänet näin tukalaan asemaan. Hän kirosi Kristiinaa ja Sunnivaa, kumpaistakin. Piru vieköön, eihän hän ollut enemmän naisiin menevä kuin muutkaan miehet — päinvastoin hän oli ollut tekemisissä harvemman naisen kanssa kuin monet muut hänen tuntemansa miehet. Mutta oli kuin itse sielunvihollinen olisi punonut paulansa hänen ympärilleen — hän ei voinut lähestyä ketään naista joutumatta paikalla kaulaa myöten suohon —.
Nyt se oli loppuva. Hänellä oli muita hommia, jumalankiitos. Pian, hyvin pian tuli varmaan Ingebjørg-rouvan kirje. Naisten metkuja hän ei välttänyt tässäkään asiassa, mutta se oli kai Jumalan rangaistus hänen nuoruutensa synneistä. Erlendiä nauratti. Rouvan täytyi ymmärtää asioiden olevan siten kuin he olivat esittäneet. Kysymys oli siitä, tulisiko joku hänen pojistaan vaiko joku hänen äpäräsisarensa pojista asetettavaksi Maunu-kuningasta vastaan norjalaisten kuninkaaksi. Ingebjørg-rouva rakasti Knut Porselle synnyttämiään lapsia enemmän kuin koskaan oli rakastanut toisia lapsiaan.
Pian, pian — sitten hän pääsisi merelle ja saisi tuntea suolaveden pärskyt sylissään. Voi armias Jumala, kuinka oli tuntuva hyvältä kastua likomäräksi meren aaltojen keskellä ja antaa tuulen tunkea ytimiin asti — päästä irti naispuoleisista määrättömäksi ajaksi.
Sunniva ajatelkoon mitä tahtoo. Erlend ei ollut menevä sinne enää. Ja menköön Kristiina Jørundgaardiin, jos mieli tekee. Saattoi ollakin parasta hänelle ja lapsille, että nämä joutuivat pois Gudbrandinlaaksosta kesäksi. Tottahan hän sitten taas suostuisi ystäväksi.
Seuraavana aamuna hän ratsasti Skauniin. Hänellä ei kuitenkaan ollut rauhaa ennen kuin hän sai tietää vaimon aikeista.
Tämä otti hänet vastaan arvokkaasti, lempeästi ja kylmästi, kun hän seuraavana päivänä ilmestyi Husabyhyn. Kysymättä hän ei sanonut sanaakaan Erlendille, ei myöskään vihaista sanaa, eikä hän pannut vastaan, kun Erlend illalla, ikään kuin koetteeksi, hankkiutui aviosänkyyn. Mutta heidän maattuaan hetken aikaa hiljaa koetti Erlend epäröiden laskea kätensä hänen povelleen.
Kristiinan ääni vapisi, mutta Erlend ei saanut selvää surustako vai vihasta, hänen kuiskatessaan: