"Niin kehnoksi mieheksi en voi uskoa sinua, Erlend, että tahtoisit tehdä minun oloni vielä vaikeammaksi. En voi torata kanssasi, sillä lapsemme nukkuvat ympärillämme. Ja koska minä olen synnyttänyt sinulle seitsemän poikaa, en tahtoisi, että palvelijani huomaisivat minut loukatuksi vaimoksi —"
Erlend makasi kauan hiljaa ennen kuin uskalsi vastata:
"Niin. Herra armahda, minä olen loukannut sinua pahasti, Kristiina. En olisi — en olisi tehnyt sitä, elleivät sinun julmat sanasi tuona iltana Nidarosissa olisi painaneet mieltäni niin. — Minä en ole tullut kotiin kerjätäkseni sinulta anteeksiantoa, sillä minä tiedän, että se olisi tällä kertaa vaikea pyyntö —"
"Huomaan Munan Baardinpojan puhuneen totta", vastasi vaimo, "sanoessaan, ettei se päivä ole koittava koskaan, jolloin sinä olet syyttävä itseäsi pahoista töistäsi. Koeta pyrkiä sovintoon Jumalan kanssa — sinun on tärkeämpi pyytää anteeksi häneltä kuin minulta —"
"Ymmärrän sen", sanoi Erlend katkerasti. Sitten he eivät puhuneet enää. Ja seuraavana aamuna Erlend ratsasti takaisin Nidarosiin.
Hän oli ollut kaupungissa muutaman päivän, kun Sunniva rouvan palvelusneito tuli hänen puheilleen eräänä iltana Gregoriuksen kirkossa. Erlend ajatteli, että täytyihän hänen puhua rouvan kanssa viimeisen kerran, ja pyysi neidon olemaan vahtina illalla, jotta hän voisi tulla samaa tietä kuin ennen.
Hänen oli täytynyt ryömiä ja kavuta kuin kanavaras päästäkseen parvelle, missä he olivat oleksineet. Häntä hävetti kauheasti, että oli suostunut sellaiseksi narriksi — unohtaen ikänsä ja asemansa. Mutta alussa oli häntä huvittanut esiintyä niin nuorekkaana.
Rouva otti hänet vastaan vuoteessaan:
"Tulethan sinä vihdoinkin!" sanoi hän nauraen ja haukotteli sitten. "Joudu nyt, ystäväiseni, sänkyyn, keskustelemme myöhemmin siitä, missä sinä olet viipynyt niin kauan —"
Erlend ei tiennyt oikein mitä tehdä tai sanoa saadakseen ilmaistuksi sen, mitä ajatteli. Vaistomaisesti hän alkoi riisua vaatteitaan.