"En minä ole tahtonut tuomita Erlendia ankarammin kuin mitä minun on täytynyt." Nuo kalpeat kasvot olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi. "En ole rakastanut ketään niin kuin veljeäni. Siksi kai — minun mieltäni kirveli aivan kuin itse olisin ollut syyllinen ja minun olisi tullut sovittaa syntini, kun Erlend teki pahasti sinua kohtaan. Ja entä Husaby —? Erlendin yksin piti jatkaa sukua, joka oli myös minun sukuni. Minä annoin suurimman osan isänperintöänikin hänelle. Sinun poikasi ovat lähimmät miehiset omaiseni —"
"Erlend ei ole tehnyt pahasti minua kohtaan! En minä ollut häntä parempi! Miksi sinä puhut minulle noin, Gunnulf — et sinä ole minun rippi-isäni. Sira Eiliv ei syyttänyt minun miestäni — hän nuhteli minua synneistäni, kun valitin hänelle vaikeuksiani. Hän oli parempi pappi kuin sinä — ja hänet on Jumala pannut minun hengelliseksi auttajakseni, häntä minun on kuultava — eikä hän ole milloinkaan sanonut minun kärsineen vääryyttä. Minä tahdon kuulla häntä!"
Gunnulf oli noussut. Kristiina nousi myös seisomaan. Kalpeana ja järkyttyneenä munkki mutisi:
"Sinä puhut totta. Sira Eiliviä sinun on kuultava —"
Hän kääntyi lähteäkseen, mutta silloin Kristiina tarttui rajusti hänen käteensä:
"Ei, älä lähde minun luotani noin! Muistan, Gunnulf — muistan miten olin sinun vieraanasi tässä talossa silloin, kun se oli sinun. Sinä olit hyvä minua kohtaan. Muistan miten tapasin sinut ensi kerran — olin hädässä ja tuskassa ja sinä syytit Erlendia, kun et voinut tietää —. Sinä rukoilit herkeämättä minun ja lapseni puolesta. Tiedän sinun tarkoittaneen meille hyvää, tiedän sinun pitäneen Erlendistä —
"Älä puhu pahaa Erlendistä, Gunnulf — kuka meistä on puhdas Jumalan edessä? Minun isäni rupesi pitämään hänestä, lapsemme pitävät isästään. Muista, että hän havaitsi minut heikoksi ja helpoksi vietellä, ja sittenkin hän johti minut kunniallisiin oloihin. Husaby on niin kaunis — viimeisenä iltana ennen kotoa lähtöäni oli siellä niin kaunista ja auringonlasku oli niin sanomattoman ihana. Erlend ja minä olemme viettäneet siellä monta onnellista päivää. — Kävipä miten kävi, hän on minun mieheni, mieheni, jota minä rakastan —"
Gunnulf nojautui molemmin käsin sauvaan, jota hän nykyään aina käytti liikkuessaan ulkopuolella luostarin:
"Kristiina —. Älä rakenna mitään auringonlaskun ja lemmen varaan — joita muistelet nyt, kun olet hädässä hänen hengestään.
"Minä muistan erään tapauksen nuoruuteni päiviltä — olin vain aliteini silloin. Gudbjørg, joka joutui Uvaasenin Alfille, oli siihen aikaan Silheimissä palveluksessa; häntä syytettiin kultasormuksen varkaudesta. Kävi ilmi, että hän oli ollut syytön, mutta häpeä ja kauhu olivat järkyttäneet hänen mieltään siinä määrin, että sielunvihollinen sai vallan sen yli; hän meni alas rantaan aikoen hukuttautua. Ja hän kertoi meille usein jälkeenpäin, että maailma näytti silloin hänen silmissään niin kauniilta ja kullanpunaiselta ja vesi välkkyi niin ihanasti ja tuntui niin hyvältä ja pehmoiselta; mutta jouduttuaan siihen vyötäisiään myöten hän mainitsi Jeesuksen nimen ja teki ristinmerkin — ja samassa oli maailma harmaa ja vesi kylmä ja hän näki, mitä oli aikonut tehdä —"