"Sittenpä minä en mainitse sitä", sanoi Kristiina hiljaa, — hän seisoi suorana ja jäykkänä, — "jos luulisin, että minä siten joutuisin pettämään mieheni hänen hädässä ollessaan. Mutta minä en usko Kristuksen nimen, vaan ennemmin sielunvihollisen saattavan aiheuttaa sitä —"
"En tarkoittanut sitä, tarkoitin —. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina, että jaksaisit täyttää sen mitä aiot — kantaa miehesi virheet rakkaudella —"
"Näethän, että minä jaksan", sanoi vaimo kuten äsken.
Gunnulf kääntyi hänestä kalpeana ja vapisten. Hän pyyhkäisi kasvojaan:
"Minä menen kotiin. Siellä —. kotona voin helpommin koota ajatukseni — tehdäkseni sen mitä saatan Erlendin ja sinun puolesta. Jumala — Jumala ja pyhimykset pelastakoot veljeni hengen ja suokoot hänelle vapauden, Oi Kristiina — älä usko, etten minä rakastaisi veljeäni —"
Mutta hänen mentyään tuntui Kristiinasta, että nyt olivat kaikki asiat pahemmin. Hän ei antanut palvelusväen olla sisällä, vaan käveli taas käsiään väännellen ja hiljaa vaikeroiden. Oli jo myöhä, kun pihalle ratsasti väkeä. Samassa aukeni tuvan ovi, pimeästä erottui ison tukevan miehen hahmo. Miehellä oli yllään matkapuku ja hän tuli Kristiinaa vastaan kilisevin kannuksin ja maataviistävin miekoin. Tuntiessaan Simon Andreksenpojan Kristiina purskahti äänekkääseen itkuun ja juoksi häntä vastaan käsivarret levällään, mutta parahti tuskaisesti Simonin sulkiessa hänet syliinsä.
Simon päästi hänet irti. Kristiina jäi seisomaan kädet Simonin olkapäillä ja otsa vasten hänen rintaansa ja itki neuvottomana. Simon kosketti keveästi hänen lanteitaan.
"Jumalan nimessä, Kristiina!" Jo hänen koruttoman, lämpimän ääneensä sävy, hänestä huokuva miehen haju — joka oli sekoitus hikeä, maantienpölyä, hevosen ja nahkan tuoksua — oli kuin lohdutusta. "Jumalan nimessä, on liian aikaista heittää toivo ja rohkeus —. Kaipa tässä keino keksitään —"
Hetken kuluttua oli Kristiina rauhoittunut sen verran että saattoi pyytää käytöstään anteeksi. Hän oli aivan menehtymäisillään siitä, että hänen oli täytynyt vieroittaa nuorin lapsensa rinnoiltaan niin äkisti.
Simon sai tietää miten hän oli viettänyt kolme viimeistä vuorokautta. Hän huusi Kristiinan neitoa ja kysyi kiivaasti, eikö talossa ollut yhtään naisihmistä, joka olisi ymmärtänyt, mikä emäntää vaivasi. Mutta neito oli kokematon nuori tyttö, ja Erlendin kartanovouti oli leskimies, jolla oli vain kaksi naimatonta tytärtä. Simon lähetti miehen kaupungille hakemaan lääkevaimoa ja käski Kristiinan mennä vuoteeseen. Kun Kristiinasta alkoi tuntua helpommalta, lupasi Simon tulla takaisin puhumaan hänen kanssaan.