Lääkevaimoa odoteltaessa illasti Simon miehineen tuvassa. Samalla hän puheli Kristiinan kanssa, joka riisuutui kamarissa. Simon kertoi lähteneensä pohjoista kohden paikalla kun oli kuullut Sundbun tapahtumista — hän oli lähtenyt tänne ja Ramborg sinne Ivarin ja Borgarin vaimojen luo. Ivar oli viety Mjøsin linnaan, mutta Haavard oli jätetty vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hän pysyisi seudulla. Sanottiin Borgarin ja Guttormin päässeen livahtamaan pakoon — Laugarbrun Jon oli ratsastanut Raumsdaliin kuulumisia kysymään ja aikoi lähettää niistä sanoman tänne. Simon oli ollut Husabyssä päivällä, mutta ei ollut jäänyt sinne pitemmäksi aikaa. Pojat voivat hyvin, mutta Naakkve ja Bjørgulf olisivat välttämättä tahtoneet päästä mukaan.
Kristiina oli rauhoittunut ja rohkaistunut, kun Simon myöhään illalla tuli istumaan sängyn laidalle hänen luokseen. Kristiina makasi nauttien suloista lepoa, joka seuraa kovia tuskia, ja katseli langon leveitä, päivettyneitä kasvoja ja pieniä tiukkailmeisiä silmiä. Hänen läsnäolonsa oli Kristiinalle suurena tukena. Simon muuttui tosin erittäin vakavaksi kuullessaan tarkemmin asiasta, mutta hän oli sittenkin edelleen toiveikkaalla mielellä.
Kristiina makasi katsellen hänen mahtavan miehustansa yli pingotettua hirvennahkavyötä. Iso litteä kuparinen, hopealla silattu solki, jossa ei ollut muuta koristusta kuin iso A ja M, jotka merkitsivät Ave Maria, pitkä tikari kullattuine hopeaisine takokoristeineen ja isoine kahvaan juotettuine vuorikristalleineen, pieni, mitätön ruokaveitsi haljenneine sarviaisvarsineen, joka oli korjattu vaskilangalla — kaikki tuo oli kuulunut hänen isänsä arkipukuun niin kauan kuin Kristiina muisti. Hän muisti milloin Simon oli saanut ne itselleen — se oli tapahtunut juuri ennen isän kuolemaa; isä oli tahtonut antaa Simonille suuren kullatun juhlavyönsä sekä lisäksi hopeaa, jotta vävy olisi saattanut laittaa niin monta uutta hopealaattaa kuin siihen tarvittiin, että se ulottuisi hänen ympärilleen. Mutta Simon pyysi saada nämä — ja kun Lauritsa sanoi, että se oli oma vahinko, tuumi Simon, että tikari ainakin oli kallisarvoinen kapine. "Niin ja veitsi", sanoi Ragnfrid hymyillen, ja miehet yhtyivät siihen sanoen, että "aivan niin, myös veitsi". Tuosta veitsestä olivat isä ja äiti riidelleet usein; Ragnfridia harmitti joka päivä, että hänen täytyi nähdä tuo ruma huono veitsi miehensä vyössä. Mutta Lauritsa vannoi, ettei Ragnfrid milloinkaan saisi erotetuksi häntä siitä. "Enhän minä ole milloinkaan käyttänyt sitä sinua vastaan Ragnfrid — ja se pystyy kyllä voihin yhtä hyvin kuin mikä muu Norjan valtakunnan veitsi tahansa — kun se on lämmin."
Kristiina pyysi nyt saada katsoa sitä ja makasi vähän aikaa käännellen sitä käsissään.
"Tämän veitsen minä tahtoisin omakseni", sanoi hän hiljaa ja pyytävästi.
"Sen minä kyllä uskon — minä olen iloinen, että se on minun, en myisi sitä kahdestakymmenestä hopearahasta." Hän tarttui nauraen Kristiinan ranteeseen ja otti veitsen takaisin. Simonin pienet täyteläiset kädet olivat aina niin miellyttävät, sopivan lämpöiset ja kuivat.
Kotvasen kuluttua hän toivotti hyvää yötä, otti kynttilän ja meni tupaan. Kristiina kuuli hänen polvistuvan sisällä olevan ristin alle, nousevan, heittävän saappaat jaloistaan lattialle — ja retkahtavan sitten raskaasti pohjoisen seinän sänkyyn. Silloin vaipui Kristiina pohjattoman syvään ja makeaan uneen.
* * * * *
Hän heräsi vasta päivän ollessa jo pitkällä. Simon Andreksenpoika oli lähtenyt ulos monta tuntia sitten, ja palvelijat kertoivat hänen sanoneen, että Kristiina pysyisi rauhassa kartanolla.
Simon ei tullut takaisin ennen kuin vasta puolenpäivän korvissa, ja silloin hän virkkoi ensimmäiseksi: