"Terveisiä Erlendiltä, Kristiina — sain puhua hänen kanssaan."
Simon näki miten Kristiinan kasvot nuortuivat ja pehmenivät, ja miten niille levisi hellä ilme. Sitten Simon tarttui hänen käteensä ryhtyessään kertomaan. Paljon he eivät olleet voineet puhua keskenään, sillä mies, joka oli vienyt hänet vangin luo, oli jäänyt sisään koko ajaksi. Olav-laamanni oli hankkinut hänelle tämän kohtaamisluvan Halfridin aikaisen sukulaisuuden vuoksi. Erlend oli lähettänyt rakkaat terveiset Kristiinalle ja lapsille, hän oli kysynyt heitä kaikkia, mutta eniten Gautea. Simon arveli Kristiinan jonkin päivän kuluttua jo saavan nähdä miehensä. Erlend oli tuntunut rauhalliselta ja voinut hyvin.
"Jos minä olisin lähtenyt sinun kanssasi ulos aamulla, olisin minäkin nähnyt hänet jo", sanoi vaimo hiljaa.
Mutta Simon arveli, ettei se olisi käynyt päinsä, hän oli päässyt sisään juuri siksi, että oli ollut yksin. "On oleva parempi monessa suhteessa, Kristiina, että miehinen mies tasoittaa tietäsi."
Erlend oli istunut eräässä itäisen tornin komerossa joen puolella — se oli herrainhuone, joskin pieni. Ulf Haldorinpoika kuului olevan kellarityrmässä ja Haftor jossakin toisessa komerossa.
Varovasti ja kokeillen, tunnustellen paljonko Kristiina jaksoi kestää, kertoi Simon sitten mitä hän oli kuullut kaupungilta. Huomatessaan Kristiinan olevan perillä asian vaarallisuudesta ei hän salannut omaakaan huolestustaan. Mutta kaikki, joiden kanssa hän oli puhellut, olivat sanoneet, ettei Erlend olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä suunnittelemaan sellaista asiaa, ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänellä oli suuri osa ritaristoa ja herroja tukenaan. Mutta kun tyytymättömien mahtimiesten luku oli niin suuri, ei ollut luultavaa, että kuningas uskaltaisi tuomita liian ankarasti heidän päällikköään, vaan että hän oli tekevä tämän kanssa sovinnon.
Kristiina kysyi matalalla äänellä:
"Millä kannalla on Erling Vidkuninpoika tähän asiaan?"
"Siitä haluaisi moni olla selvillä", sanoi Simon.
Hän ei sanonut omaa ajatustaan asiasta Kristiinalle enempää kuin niille miehillekään, joiden kanssa oli puhellut. Mutta hänestä tuntui epätodennäköiseltä, että Erlendillä olisi ollut kannattajanaan lukuisa ritarijoukko, joka olisi sitoutunut tukemaan häntä hengellään ja omaisuudellaan näin vaarallisessa asiassa; he olisivat tuskin valinneet johtajakseen häntä — kaikki Erlendin ikätoverit tiesivät hänet jo ennestään epäluotettavaksi. Totta oli, että Erlend oli sukua Ingebjørg-rouvalle ja kuningasehdokkaalle; hän oli ollut vallassa ja kunniassa viimeiset vuodet eikä hän ollut aivan yhtä tottumaton sotatoimiin kuin useimmat hänen ikäisensä, ja hän oli sitä paitsi tunnettu sotaväenjohtamistaidostaan. Ja vaikka hän niin monta kertaa oli menetellyt järjettömästi, osasi hän kuitenkin puhua hyvin ja asiallisesti; ehkäpä hän siis vihdoinkin oli oppinut jotakin erehdyksistään. Simonin ajatus oli, että luultavasti oli olemassa eräitä, jotka olivat tienneet Erlendin hankkeista ja kiihottaneet häntä, mutta ihmeellistä hänestä sentään olisi ollut, jos nämä olisivat liittyneet häneen niin lujasti, etteivät olisi nyt päässeet eroon hänestä ja antaneet hänen yksin vastata teoistaan.