Simon luuli huomanneensa, ettei Erlend muuta odottanutkaan, hän näytti varautuneen siihen, että saisi maksaa kalliisti uhkapelistään. "Kun lehmä on suossa, täytyy se nostaa hännästä", sanoi Erlend naurahtaen. Eihän hän ollut voinut sanoa paljoa sivullisen kuullen.
Simon ihmetteli, että kohtaus langon kanssa oli järkyttänyt häntä niin suuresti. Mutta tuo pieni ahdas tornikamari sänkyineen, joka ulottui seinästä seinään täyttäen puoli huonetta ja jonka laidalle Erlend oli pyytänyt hänet istumaan itse seisoessaan ryhdikkäänä ja norjana muurissa olevan pienen valoaukon edessä, Erlendin pelkäämätön, kirkassilmäinen tyyneys, johon ei pystynyt pelko eikä toivo ja joka sai hänet näyttämään reippaalta, kylmäveriseltä, miehekkäältä mieheltä, nyt kun kaikki kuuma lemmenkiima ja hemputtelu oli haihtunut — kaikki tuo teki ehdottomasti vaikutuksen. Juuri naiset ja lemmenseikat olivat johtaneet hänet tänne ja saaneet hänen rohkeat tuumansa raukeamaan ennen kuin hän oli saanut ne toteutetuksi maailmassa.
Mutta sitä Erlend ei näyttänyt miettivän. Hän seisoi lujana, kuten mies, joka on ryhtynyt rohkeaan leikkiin ja hävinnyt ja osaa kantaa tappionsa miehekkäästi ja kauniisti.
Hänen ihmettelevä, iloinen kiitollisuutensa, kun hän näki edessään langon, oli myös ollut kaunis nähdä. Simon sanoi silloin: "Etkö muista, lanko, sitä yötä, jolloin me valvoimme yhdessä appemme luona, tartuimme toistemme käteen Lauritsan laskiessa omansa päällimmäiseksi ja lupasimme hänelle ja toisillemme olla aina avulliset kuten veljet."
"Kyllä muistan." Erlendin kasvot olivat hymyssä. "Mutta Lauritsa ei suinkaan saattanut ajatella, että sinä koskaan tulisit tarvitsemaan minun apuani."
"Päinvastoin", sanoi Simon järkähtämättömän tyynesti, "luonnollisempaa hänen olisi ollut ajatella, että sinun asemassasi oleva mies saattaa olla tukena minulle kuin että minä joutuisin auttamaan sinua."
Erlend hymyili yhä ja sanoi: "Lauritsa oli viisas mies, Simon. Mutta vaikka se kuuluu kummalliselta, niin tiedän minä sentään hänen pitäneen minusta."
Simon ajatteli, että kautta taivaan, kummalta se kuului, mutta — huolimatta kaikesta, mitä hän Erlendistä tiesi, ja huolimatta kaikesta mitä tämä oli hänelle tehnyt — ei hän itsekään voinut kieltää tuntevansa ikään kuin veljen hellyyttä Kristiinan miestä kohtaan. Sitten Erlend kysyi vaimoaan.
Simon kertoi tavanneensa tämän sairaana ja suuren tuskan vallassa Erlendin tähden. Olav Hermanninpoika oli luvannut toimittaa niin, että Kristiina pääsisi tapaamaan Erlendiä heti, kun Baard-herra palaisi kotiin.
"Ei ennen kuin hän paranee!" pyysi Erlend hätäisesti ja peloissaan, ja entinen tyttömäinen punastus levisi jälleen hänen ajamattomille kasvoilleen. "Sitä minä vain pelkään, Simon — etten jaksa pysyä lujana kohdatessani hänet!"