Sitten hän sanoi tyynemmin:
"En minä tahdo Erlendin tuhoa, eikä teidän pidä uskoa, ettei tuomanne tieto nostattaisi suuttumusta myös minussa; ja uskallan luulla, että te, jos seuraatte neuvoani, olette saava paljon miehiä puolellenne. Mutta minä en usko itsestäni olevan niin suurta hyötyä, että lähtisin kutsumatta kuninkaan eteen tämän asian tähden."
Simon nousi kankeasti ja raskaasti. Hänen kasvonsa olivat harmaajuomuiset väsymyksestä. Stig Haakoninpoika meni hänen luokseen ja tarttui häntä hartioihin — nyt oli ruoan aika; hän ei ollut tahtonut viedä vieraita pöytään ennen kuin he olivat puhuneet puhuttavansa. Mutta nyt hän vaati Simonia vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla ja ottamaan ruoka-unet. Simon kiitti, mutta sanoi lähtevänsä takaisin tuokion kuluttua, jos Stig lainaisi hänelle käyttämättömän hevosen. Hän pyysi vielä yösijaa saattomiehelleen Jon Daalkille. — Simonin oli täytynyt jättää hänet jälkeen eilen illalla, kun tämä ei ollut jaksanut pysyä Digerbeinin jäljessä. Hän oli ratsastanut suurimman osan yötä — oli arvellut tuntevansa siksi hyvin tien — mutta oli sittenkin eksynyt pari kertaa.
Stig pyysi häntä toki jäämään huomiseen aamuun ja lupasi itse lähteä mukaan silloin — ainakin kappaleen matkaa — esimerkiksi Tunsbergiin.
"Täällä minulla ei ole enää mitään toimittamista. Käyn vain kirkossa ensin —; koska nyt kerran olen kartanossa, tahdon lukea rukouksen Halfridin haudalla —"
Veri kohisi ja kiehui hänen väsyneessä ruumiissaan, sydän jyskytti korviinkuuluvasti. Hän oli maahan vaipumaisillaan, aivan kuin horroksessa. Mutta hän kuuli itsensä sanovan tyynesti ja tasaisesti:
"Ettekö lähde mukaan, herra Erling? Halfrid piti teistä enemmän kuin kenestäkään muusta sukulaisestaan —"
Hän ei katsonut Erlingiin, mutta tunsi miten tämä jäykistyi. Hetken kuluttua hän kuuli oman verensä kuohunnan ja kohinan yli Erling Vidkuninpojan selvän ja sävyisän vastauksen:
"Mielelläni, Simon Darre. — On ruma ilma", sanoi hän sitten sitoen miekan vyölleen ja heittäen paksun viitan hartioilleen. Simon seisoi hievahtamatta, kunnes toinen oli valmis. Sitten he menivät.
Ulkona sateli syksyisesti, ja mereltä vyöryvä sumu oli niin paksu, etteivät he nähneet kauemmas kuin parin hevosenpituuden päähän pelloille ja kellastuneisiin lehtoihin molemmin puolin polkua. Kirkkoon ei ollut pitkä matka. Simon haki avaimen kirkon vierestä vuokrapapin asunnosta — hän oli iloinen siitä, että näki kartanoon hankitun uutta väkeä — hän pääsi siten pitkistä puheista.