Kirkko oli pieni kivikirkko, jossa oli yksi ainoa alttari. Ajatuksettomasti Simon havaitsi taas edessään samat kuvat ja koristeet, jotka hän oli nähnyt satoja kertoja, polvistuessaan vähän matkan päähän Erling Vidkuninpojasta valkoisen marmoripaaden ääreen, missä hän luki rukouksensa ja teki ristinmerkin määräkohdissa — aivan kuin houreessa.
Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli voinut. Mutta nyt oli asia alulla. Hän ei tiennyt mitä tulisi sanomaan — mutta vaikka hän kauhistui ja häpesi itseään, tiesi hän kuitenkin tahtovansa yrittää.
Hän näki tuon vanhenevan naisen kalpeat, kivuliaat kasvot sänkykomeron hämärässä, muisti tämän sointuvan, lempeän ääneen — iltapäivän, jolloin hän oli istunut vaimonsa vuoteen laidalla ja tämä oli kertonut salaisuutensa. Oli kuukauden päivät lapsen syntymiseen, Halfrid oli uskonut sen maksavan hänelle hengen — mutta sanoi uhraavansa sen mielellään. Pikku raukka nukkui nyt äitinsä rinnalla vähäisessä arkussa. Ei, sitä, mitä hän aikoi, ei saattanut tehdä kukaan —.
Mutta sitten hän muisti Kristiinan kalpeat kasvot. Tämä oli tiennyt Erlendin kohtalosta Simonin palatessa Akersnesista. Verettömänä ja tyynenä hän oli puhunut siitä ja kysellyt Simonilta lisää — mutta Simon oli nähnyt hänen silmänsä vilaukselta eikä ollut rohjennut kohdata niitä uudelleen. Missähän Kristiina nyt oli ja mitä teki — oliko hän majapaikassaan Oslossa vaiko miehensä luona, vai oliko hänet saatu — lähtemään Skogheimiin? Simon oli jättänyt Olav Kyrningin ja Sira Ingolfin tehtäväksi Kristiinan toimittamisen pois Oslosta — hän ei voinut tehdä muuta, sillä hän ei ollut katsonut voivansa menettää aikaa.
Simon oli tietämättään peittänyt kasvonsa. Halfrid — eihän se ollut synti eikä häpeä, Halfrid, vaimoni —! Ja sittenkin. Se oli salaisuus, se mitä tämä oli kertonut hänelle, miehelleen — surustaan ja rakkaudestaan, joka oli saanut hänet jäämään tuon vanhan perkeleen luo; tämä oli jo kerran tappanut lapsensa äidin kohtuun — mutta Halfrid oli jäänyt hänen luokseen, koska ei tahtonut saattaa kiusaukseen rakasta ystäväänsä —
Erling Vidkuninpoika rukoili polvillaan rukousjakkaralla, eivätkä hänen kalpeat, kaunispiirteiset kasvonsa ilmaisseet mitään. Hänen kätensä olivat rintaa vasten, kämmenpuolet vastakkain; väliin hän teki ristinmerkin pehmeällä, kauniilla kädenliikkeellä ja vei sitten taas sormenpäänsä yhteen.
Ei. Se oli niin kauheata, ettei sitä voinut tehdä kukaan. Ei edes Kristiinan tähden. He nousivat yhtaikaa, notkistivat polvea alttarin puoleen ja astuivat keskikäytävän kivistä lattiaa ovelle. Simonin kannukset kilahtivat hiukan joka askeleella. He eivät olleet puhuneet vielä sanaakaan kartanosta lähdettyään, eikä Simon tiennyt mitä seuraava hetki toisi tullessaan.
Hän sulki kirkon oven, ja Erling Vidkuninpoika kulki edeltä hautuumaan läpi. Kirkonportin yläpuolella olevan pikkukatoksen alla hän pysähtyi. Simon saavutti hänet; he jäivät hetkiseksi seisomaan ennen kuin lähtivät sateeseen.
Erling Vidkuninpojan ääni oli tasainen ja tyyni, mutta Simon tunsi syvän, rajattoman raivon kytevän sen pohjalla — hän ei uskaltanut nostaa katsettaan.
"Piru vieköön, Simon Andreksenpoika, mitä te tarkoitatte — tällä?"