Simon ei saattanut vastata sanaakaan.
"Luuletteko voivanne pakottaa minua — tekemään tahtonne mukaan — siksi, että olette voinut kuulla valheellisia huhuja tapauksista, jotka — sattuivat aikana, jolloin te olitte tuskin muuta kuin kapalolapsi —." Mielen kuohunta kuului nyt selvemmin.
Simon pudisti päätään:
"Ajattelin, että te, herra — muistaessanne hänet, joka oli puhtaampi puhtainta kultaa — säälisitte enemmän Erlendin vaimoa ja lapsia."
Herra Erling katsoi häneen — eikä vastannut mitään, vaan alkoi nyhtää sammalta ja jäkälää kirkkomaan muurista. Simon nieleksi ja kostutti huuliaan kielellään.
"En tiedä oikein mitä ajattelin, Erling Vidkuninpoika — toivoin, että kun te muistaisitte hänet, joka sai kestää niin paljon kovaa pitkinä vaikeina vuosina — vailla muuta apua kuin taivaan Jumala — että te tätä muistaessanne tahtoisitte auttaa — missä voitte. Kun ette voinut auttaa häntä hänen eläessään. Oletteko milloinkaan katunut, että ratsastitte Mandvikista ja jätitte Halfridin Finn-herran valtaan?"
"En ole!" Erlingin ääni oli viiltävä. "Sillä minä tiedän, ettei hän, Halfrid — mutta tätä sinä tuskin ymmärrät! Sillä jos sinä olisit silmänräpäyksenkään ymmärtänyt, miten ylväs hän oli, tuo rouva, jonka sinä sait vaimoksesi" — hän nauroi vihasta — "niin et olisi ryhtynyt tähän. En tiedä paljonko sinä tiedät — minun puolestani voit saada sen kuullakin. Minut lähetettiin Haakonin sairastellessa noutamaan häntä kotiin omaistensa luo. Elin ja hän olivat kasvinsisaria, he olivat suunnilleen samanikäiset, vaikka Elin oli hänen tätinsä — meillä oli ollut tapana — se oli ollut sellaista, että kun hän tuli kotiinsa Mandvikista, olimme me kohdanneet toisemme usein. Istuimme kerran aamuun asti lohikäärmeaitan solassa puhellen keskenämme — jokaisesta sanasta, jonka puhuimme, voimme kumpikin vastata Jumalan edessä viimeisenä päivänä. Vastatkoon hän silloin, miksi piti olla niin —.
"Vaikka Jumala lopulta palkitsi hänen hurskautensa. Antoi hänelle hyvän miehen lohdutukseksi entisen sijaan — sellaisen poikanulikan, joka makaili palvelusneitojen vieressä hänen omassa talossaan ja pani hänet elättämään miehensä äpärälapsia —" Erling nakkasi kokoonpuristamansa sammalpallon luotaan.
Simon seisoi liikahtamatta ja mykkänä. Erling irrotti taas sammallaatan ja viskasi sen menemään:
"Minä tein kuten hän pyysi. Oletko kuullut tarpeeksi? Muuta neuvoa ei ollut. Jos olisimme tavanneet muualla maailmassa, olisimme me — olisimme —. Huoruus ei ole kaunis sana. Sukurutsaus — on vieläkin rumempi —"