Simon taivutti jäykästi päätään.
Hän ymmärsi, että olisi ollut naurettavaa, jos hän olisi ilmaissut ajatuksensa. Erling Vidkuninpoika oli ollut parissakymmenissä, hieno ja säädykäs tavoiltaan, Halfrid oli pitänyt hänestä niin, että olisi ollut valmis suutelemaan hänen askeleensa jälkeä pihamaan kostealla nurmella tuona kevätaamuna. Hänen miehensä oli vanhahko, lihava ja ruma. Entä Kristiina? Hänen päähänsäkään ei saattaisi pälkähtää, että heidän kahden sielunrauha olisi vaarassa, vaikka he asuisivat samassa talossa kaksikymmentä vuotta. Sen hän jo oli nähnyt.
Simon sanoi nyt hiljaa, melkeinpä nöyrästi:
"Halfrid ei suonut edes sen viattoman lapsen, jonka hänen palvelusneitonsa oli synnyttänyt hänen miehelleen, joutua hunningolle maailmassa. Hän itse pyysi minua turvaamaan sen aseman ja oikeudet maailmassa, mikäli mahdollista. Ei, Erling Vidkuninpoika — Erlendin viattoman vaimoraukan tähden —. Hän suree itsensä kuoliaaksi —. Minä en voi mielestäni jättää yhtä kiveä liikauttamatta hakiessani apua hänelle ja hänen lukuisille lapsilleen —"
Erling Vidkuninpoika seisoi portinpylvääseen nojaten. Hänen kasvonsa olivat yhtä kohteliaan kylmät kuin tähän asti, kun hän jälleen alkoi puhua:
"Sukulaisenne Kristiina Lauritsantytär miellyttää minua sen vähän perusteella, minkä minä olen häntä nähnyt — hän on kaunis ja arvokas vaimo — ja johan minä olen sanonut useamman kerran, että uskon teidän saavan apua, jos seuraatte neuvojani. Mutta minä en oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte — tällä omituisella päähänpistolla. Ette suinkaan tarkoita, että minun pitäisi — siksi, että minun täytyi tyytyä setäni määräämään naimaliittoon, koska olin alaikäinen silloin ja koska se neito, josta minä pidin, oli luvattu toiselle meidän tutustuessamme toisiimme —. Eikä Erlendin vaimokaan taida olla niin viaton kuin sanotte. Niin, tehän olette naimisissa hänen sisarensa kanssa, niin tosiaan, mutta se on teidän syynne eikä minun, että me olemme joutuneet — näin omituiselle keskustelun alalle — ja nyt saatte sietää, että minä sanon ajatukseni. Muistelen kuulleeni siihen aikaan kun Erlend joutui naimisiin hänen kanssaan — että tuon liiton solmiminen oli tapahtunut vastoin Lauritsa Bjørgulfinpojan mieltä ja tahtoa ja että neito oli halunnut ajaa oman tahtonsa perille kuulematta isäänsä ja piittaamatta kunniastansa. Voihan hän olla hyvä vaimo silti — mutta hänhän sai lopulta Erlendin ja heillä on ollut ilonsa ja riemunsa. En usko Lauritsalla olleen paljon iloa vävystään — hän kuului valinneen toisen miehen tyttärelleen ennen kuin tämä tutustui Erlendiin — olen kuullut tyttären olleen luvatun toiselle —" Hän vaikeni äkkiä, katsahti Simoniin käänsi pois päänsä peräti hämillään.
Hehkuvan punaisena kainoudesta Simon painoi päänsä vasten rintaansa, sanoen sitten kuitenkin hiljaa, mutta lujasti:
"Niin, hänet oli luvattu minulle."
Silmänräpäyksen seisoivat molemmat paikallaan uskaltamatta katsoa toisiinsa. Sitten viskasi Erling Vidkuninpoika viimeisen sammalpallon, kääntyi ja astui sateeseen. Simon jäi paikalleen — mutta kuljettuaan kappaleen matkaa sumussa Erling seisahtui ja viittasi kärsimättömästi Simonia luokseen.
Sitten he kulkivat takaisin kartanoon yhtä vaiti kuin olivat tulleet. He olivat jo melkein perillä, kun Erling-herra sanoi: