"Minä suostun, Simon Andreksenpoika. Saatte odottaa huomiseen, niin lähdemme kaikki neljä yhdessä."
Simon katsoi Erlingiin — hänen kasvonsa olivat vääristyneet häpeästä ja tuskasta. Hän olisi tahtonut kiittää, mutta ei voinut, ja hänen täytyi purra kovasti huultaan, sillä hänen leukansa tärisi niin kauheasti.
Heidän astuessaan tuvan ovesta sisään kosketti Erling Vidkuninpoika aivan kuin sattumoisin Simonin olkapäätä. Mutta kumpikin tunsi, etteivät he voineet katsoa toisiinsa.
Seuraavana päivänä heidän varustautuessaan matkaan olisi Stig Haakoninpoika tahtonut välttämättä lainata Simonille vaatteita — tällä ei ollut monta vaatepartta matkassa. Simon katsahti asuaan — hänen palvelijansa oli harjannut ja puhdistanut puvun, mutta huonolta se näytti pitkän ratsastuksen jälkeen sateessa. Sitten hän läimäytti reisiään ja sanoi:
"Minä olen paksu, Stig. Enkä minä aio lähteä juhlimaan —"
Erling Vidkuninpoika seisoi toinen jalka penkillä, ja hänen poikansa kiinnitti siihen kullattua kannusta — näytti siltä kuin herra Erling olisi tahtonut pitää palvelijansa etäällä tänään. Ritari nauroi omituisen äkäisesti:
"Eihän se tosin haittaa, jos Simon Darresta näkee jo päältä päin, että hän on ajanut lankonsa asiaa itseään säästämättä, hän kun pöllähtää suoraan valtatieltä esiin rohkeine ja sattuvine sanoineen. Tällä entisellä langollamme on liikkuva kielenkanta, vai mitä, Stig! Mutta yhtä minä pelkään — ettei hän tiedä lopettaa aikanaan —."
Simonin poskille oli syöksähtänyt veri, mutta hän ei sanonut mitään. Kaikessa, mitä Erling oli puhunut hänelle eilisen jälkeen, tuntui salainen, pilkallinen kauna, mutta myös kummallinen vastahakoinen suopeus sekä järkkymätön tahto saattaa asia perille — kun hän kerran oli ryhtynyt sitä ajamaan.
Mandvikista lähti sitten kokonainen saattue pohjoiseen. Siinä oli herra Erling Vidkuninpoika, hänen poikansa ja Stig sekä kymmenen loistavapukuista aseistettua huovia perässä. Simon, jolla oli yksi ainoa palvelija mukana, tuumi, että hän olisi saattanut varata itselleen komeamman saaton ja ulkoasun — Simon Darren, Formon herran, ei ollut tarvis ratsastaa lankojensa parissa kuin mikäkin vähävaltainen pikkuritari, joka on turvautunut heihin hädässään. Mutta samapa tuo. Hän oli niin väsynyt ja haluton eilisen kohtauksen jälkeen, että hänestä tuntui melkein yhdentekevältä, miten koko retki päättyisi.
* * * * *