Simon ei ollut ollut milloinkaan uskovinaan Maunu-kuninkaasta kulkevia rumia huhuja. Ei hän ollut sellainen pyhimys itsekään, ettei olisi sietänyt karkeata pilaa toisten ikämiesten parissa. Mutta kun ihmiset kerääntyivät yhteen ja alkoivat supattaa kauhusta väristen mustista salaisista synneistä, tuli hänen aina ilkeä olla. Ja hänestä tuntui sopimattomalta uskoa ja kuulla sellaista kuninkaasta, jonka ritareita hän oli.
Mutta hän oli kuitenkin ihmeissään joutuessaan nuoren kuninkaan eteen. Hän ei ollut nähnyt Maunu Eirikinpoikaa siitä asti kun tämä oli lapsi, ja hän oli kuitenkin odottanut hänessä olevan jotakin naismaista, niljaista ja sairaalloista — ja nyt hänen edessään seisoikin yksi kauneimpia nuoria miehiä, mitä nähdä saattaa — kuningas näytti hyvin miehekkäältä ja ruhtinaalliselta kaikessa nuorteudessaan ja hoikassa notkeudessaan.
Hänellä oli yllään avara vaaleansininen, vihreäkuteinen puku, joka lankesi laajoille runsaille poimuille, ja hoikkia lanteita ympäröi kullattu vyö — hänen pitkä, suora vartalonsa liikkui täysin vapaasti tuossa raskaassa puvussa. Maunu-kuninkaalla oli vaalea tukka, joka peitti sileänä kaunismuotoista päätä, mutta oli kiharoitettu latvoista, niin että se lankesi tuuheana avonaiselle, leveälle kaulalle. Hänen kasvonsa piirteet olivat kauniit ja voimakkaat, ihonväri raikas ja auringon paahtama, hänellä oli punaiset posket, kirkkaat silmät ja avoin katse. Hän tervehti herroja kaunein elein ja ystävällisesti. Sitten hän laski kätensä Erling Vidkuninpojan käsivarrelle, vei hänet jonkin askeleen päähän ja kiitti häntä tulemasta.
He puhelivat hetken, ja herra Erling ilmoitti, että hänellä oli aivan erikoista asiaa, jossa hänen oli vedottava kuninkaan suosioon ja armoon. Kuninkaan palvelijat kantoivat silloin ritarille tuolin kuninkaan valtaistuimen eteen, osoittivat toisille kolmelle paikan etempänä ja menivät ulos.
Aivan kuin itsestään oli Simon saavuttanut taas nuoruutensa aikaisen ryhdin ja käytöksen — hän oli ottanut Stigiltä lainaksi avaran ruskean verkapuvun eikä poikennut ulkoasultaan toisista. Mutta hänestä tuntui siinä istuessaan siltä kuin hän olisi nähnyt unta. Hän oli eikä kuitenkaan ollut sama nuori Simon Darre, sukkela ja mielevä ritarin poika, joka oli kantanut kuningas Haakonin liinaa ja kynttilää Oslon kuninkaan kartanossa ammoisia aikoja sitten. Hän oli eikä kuitenkaan ollut Simon, Formon kartanon isäntä, joka oli viettänyt iloista ja vapaata elämää pohjoisessa laaksossa koko pitkän väliajan — tavallaan huolettomana, vaikkakin oli kaiken aikaa tuntenut sisällään kytevän palon — jota hän ei nyt tahtonut ajatella. Hän tunsi itsessään epäselvän ja uhkaavan kapinan — halun — hän ei ollut syypää mihinkään tietoiseen syntiin tai rikkomukseen, mutta kohtalo oli puhaltanut ilmiliekkiin tuon palon, jota vastaan hänen nyt täytyi taistella ja josta hän ei saanut olla tietävinään, vaikka tunsi sen korventavan häntä hiljaisella tulella.
Hän nousi toisten noustessa seisomaan — kuningas Maunu oli kohonnut paikaltaan.
"Rakas sukulaiseni", kuului hänen nuori, raikas äänensä, "asia on nähdäkseni tällainen: Junkkeri on veljeni, mutta me emme ole milloinkaan kuuluneet yhteiseen leiriin — samat miehet eivät voi palvella molempia. Ei Erlendkään näy ajattelevan siten — vaikka hän onkin jonkin aikaa hoitanut minun lääniäni samaan aikaan kun on ollut Haakonin puolella. Mutta ne miehet, jotka tahtovat mieluummin seurata veljeäni Haakonia, ovat saaneet vapauden minun palveluksestani ynnä oikeuden etsiä onnea hänen leiristään. Ketkä ne miehet ovat — sen minä aion kuulla Erlendin suusta."
"Silloin teidän, herra kuningas, täytyy koettaa päästä sovintoon Erlendin kanssa. Teidän tulee pysyä antamassanne turvan lupauksessa ja sallia nuorelle sukulaisellenne puheillepääsy —"
"Hän on minun sukulaiseni ja teidän sukulaisenne, ja herra Ivar sai minut myöntämään hänelle turvaluvan — mutta ei hänkään ole pitänyt minulle vannomiaan valoja eikä välittänyt sukulaisuudestamme" — Maunu-kuningas naurahti ja laski jälleen kätensä Erlingin käsivarrelle. "Minun sukulaiseni, Erling, näyttävät elävän sen lauseparren mukaan, että sukulainen on pahempi kuin vihamies. Minä suostun osoittamaan sukulaiselleni Erlendille armoa Jumalan ja Neitsyt Maarian ja morsiameni tähden, olen suova hänelle hengen ja omaisuuden turvan sekä oikeuden maassaoloon, jos hän suostuu sovintoon kanssani; samoin riittävästi aikaa ehtiä pois minun maistani, jos hän haluaa lähteä uuden herransa herttua Haakonin palvelukseen. Tämän armon minä olen suova jokaiselle miehelle, joka on ollut hänen liittolaisensa — mutta tahdon tietää ketkä nuo miehet ovat ja ketkä tässä maassa ovat palvelleet herraansa petollisin mielin. Mitä te sanotte tähän, Simon Andreksenpoika — tiedän teidän isänne olleen minun isoisäni uskollisen tukijan ja teidän itsenne palvelleen Haakon-kuningasta kunnialla — eikö minulla teidän ajatuksenne mukaan ole oikeus ottaa selvää siitä?"
"Minun ajatukseni on, herra kuningas" —, Simon oli astunut esiin ja kumarsi uudelleen, "että niin kauan kuin teidän armonne hallitsee maamme lakien ja tapojen mukaan, ette ole ikinä saava tietää, ketkä ne miehet ovat, jotka olivat aikoneet ryhtyä laittomuuteen ja maankavallukseen. Sillä samalla hetkellä, jona kansa näkee Teidän armonne tahtovan noudattaa isienne lakeja ja tapoja, ei yksikään mies tämän valtakunnan piirissä ole ajatteleva rauhattomuuden luomista. Vaan jokainen on oleva vaiti ja uskollinen, joskin hetken oli epäillyt pystyisittekö, herra, nuorella iällänne hallitsemaan kahta suurta kuningaskuntaa voimalla ja viisaudella."