"Minä olen usein miettinyt ruumiin ylösnousemista", sanoi hän. "Nostetaankohan minut ylös kaikkine näine lihoineni, jotka olen kasannut ympärilleni, kun se päivä tulee. Sinä hoikkenet taas pian vyötäröltä, sinä Kristiina — minun laitani on hullummin. Et taida uskoa, kun sanon, että minä ollessani kahdenkymmenen korvissa olin yhtä ohut lanteilta kuin tuo Erlend —"
"Pidä nyt suusi, Munan", pyysi Erlend hiljaa. "Sinä kiusaat Kristiinaa."
"Kyllä pidän, koska sinä käsket", yltyi toinen. "Kyllä nyt on nenä pystyssä, kyllä vain — istut omassa pöydässäsi aviovaimo vieressäsi. Kautta korkeimman, ei se ole liian aikaista — olet jo ikämies, poikaseni! Kyllä minä pidän suuni, koska sinä käsket. Vaikka kukaan ei käskenyt sinua puhumaan tai olemaan puhumatta — ennen muinoin kun sinä istuit minun pöydässäni — ja viivyit vieraanani viikkomäärin, etkä sinä tainnut huomata, ettet olisi ollut tervetullut.
"Mutta mahtaakohan Kristiina paheksua pientä pilaa — mitäs sanot, sorja sukulaiseni — et sinä ollut ennen niin perin arkapintainen. Olen tuntenut Erlendin tämänkokoisesta asti ja luulen uskaltavani sanoa, että olen aina tarkoittanut hänelle hyvää. Reipas ja uljas poika, mikäs siinä, ase kädessä nimittäin, istuipa hevosen selässä tai seisoi laivan kannella. Mutta halkaiskoon minut Pyhä Olavi kirveellään, jos näen sinun nousevan pitkille koivillesi viimeisenä päivänä ja uskaltavan katsoa rohkeasti eteesi. Ehei, rakas heimoveljeni, silloin sinulla on pää kallellaan kuin satimeen tarttuneella linnulla, ja sinä odotat, että Jumala ja omaisesi auttavat sinut pinteestä. Ja sinä olet siksi ymmärtäväinen vaimo, Kristiina, että uskon sinun jo tietävän tämän — eikä sinulle tee pahaa pieni nauru; tänä talvena olet luullakseni saanut katsella tarpeeksi noloja silmiä ja surua ja katumusta —"
Kristiina oli tummanpunainen kasvoiltaan. Hänen kätensä vapisivat, eikä hän uskaltanut katsoa Erlendiin. Viha kuohutti häntä — siinä istuivat nuo vieraat rouvat ja palvelusväki ja Orm. Tämä oli siis Erlendin rikkaiden sukulaisten säädyllisyyttä.
Silloin sanoi Baard-herra niin hiljaa, että vain lähinnä istuvat sen kuulivat:
"Ei se ole mielestäni mikään leikin aihe, että Erlend on järjestänyt asiansa tällä lailla. Minä puhuin sinusta hyvää, Erlend, Lauritsa Bjørgulfinpojalle."
"Se oli pirun tyhmästi tehty, kasvatusisä", sanoi Erlend äänekkäästi ja kiivaasti. "Minä en ymmärrä, miten saatoit olla niin hölmö. Sillä pitäisihän sinunkin tuntea minut."
Mutta nyt oli Munan aivan suunniltaan:
"Mutta nyt minä sanon, miksi tämä on minusta hauskaa. Muistatko, mitä sinä vastasit minulle, Baard, kun tulin sinun luoksesi ja sanoin, että nyt meidän tulee auttaa Erlendiä tähän avioliittoon — ei, nyt minä kerron siitä, Erlendin täytyy saada tietää, mitä sinä minusta luulit. — Sillä lailla ovat heidän asiansa, sanoin minä, ja ellei hän saa Kristiina Lauritsantytärtä, niin tiesi taivas, mitä hullutuksia perästä kuuluu. Silloin sinä kysyit, siksikö minä niin innokkaasti koetin saada häntä ottamaan tuon vietellyn neidon, että otaksuin hänen ehkä olevan hedelmättömän, koska hän oli pysynyt lapsettomana niin kauan. Mutta tunnettehan te minut, te kaikki, ja tiedätte minun aina olleen kunnon sukulaisen —" Hän purskahti itkuun mielenliikutuksesta.