"Ei Ulfin olisi tarvinnut ruveta palvelukseen", sai hän nyyhkytetyksi itkun hytkäysten välistä. "Olisit voinut ottaa talon Haldorin jälkeen, tiedäthän sen olleen tarkoitukseni."
"Eipä tuo ollut kovin häävi talo, jonka sinä hänelle annoit — ostit halvan miehen vaimosi palvelusneidolle", sanoi Ulf. "Hän on hoitanut sitä ja pannut sen hyvään kuntoon — minusta oli oikein, että veljeni perivät sen isänsä jälkeen. Yksi syy oli se — eikä minua haluttanut jäädä talonpojaksi — kaikkein vähimmin sinne tunturin laelle töllistämään alas Hestnaesin pihaan — olin joka päivä kuulevinani miten Paal ja Vilhorg murisivat siitä, että sinä olit antanut liian suuren lahjan äpäräpojallesi."
"Koetinhan minä auttaa sinua, Ulf", sanoi Baard yhä itkien, "kun halusit lähteä Erlendin matkaan. Kerroin sinulle koko asian heti, kun olit kyllin suuri ymmärtämään sen. Käskin sinun kääntyä isäsi puoleen."
"Minä kutsun isäksi sitä, joka hoivasi minua pienenä ollessani. Se oli Haldor. Hän oli hyvä äidille ja minulle. Hän opetti minut istumaan hevosen selässä ja heiluttamaan miekkaa — niinkuin talonpoikaisnuijaa, taisi Paal kerran sanoa."
Ulf viskasi pois puukon, jolla hän oli syönyt, niin että se lennähti kilahtaen kauas pöydälle. Sitten hän nousi, otti sen uudelleen, pyyhki sitä reitensä takapuoleen, pisti sen tuppeen ja kääntyi Erlendin puoleen:
"Tee nyt loppu näistä kesteistä ja lähetä palvelusväki levolle! Etkö näe, että vaimosi on vielä tottumaton sukumme kestitapoihin?"
Näin sanoen hän lähti huoneesta.
Baard-herra seurasi häntä katsellaan — hän näytti niin säälittävän vanhalta ja käpertyneeltä istuessaan siinä lyyhyssä samettipatjojen keskellä. Hänen tyttärensä Vilborg ja eräs miehistä auttoivat hänet pystyyn ja taluttivat hänet ulos.
Kristiina istui yksin pöydän päässä; hän itki itkemistään. Kun Erlend kosketti häntä, työnsi hän kiivaasti hänen kätensä luotaan. Hän horjahti pari kertaa lattian yli mennessään, mutta vastasi kieltävästi miehen kysyessä oliko hän sairas.
Hän ei pitänyt noista suljetuista sängyistä. Kotona käytettiin vain verhoja vuoteiden edessä tuvan puolella, ja siksi siellä ei ollut niin kuuma ja umpea ilma. Nyt siellä oli pahempi maata kuin koskaan — hänen oli muutenkin vaikea hengittää. Kova myhky, joka painoi kylkiluukaaren alla, oli hänen luullakseen lapsen pää — hän kuvitteli, että sen pieni musta pää oli siellä hänen sydänjuuriensa keskellä — se koski kuten ennen Erlendin tunkiessa mustatukkaista päätään hänen poveensa. Mutta tänä yönä ei tuo ajatus lainkaan hurmannut.