"Etkö aio lakata itkemästä ollenkaan?" kysyi mies koettaen kiertää käsivartensa hänen olkapäänsä alle.
Erlend oli aivan selvä. Hän sieti paljon, ja tavallisesti hän joi vain vähän, Kristiina mietti, ettei tällaista ikipäivänä olisi voinut tapahtua kotona — siellä ei milloinkaan kuultu ihmisten häpäisevän toisiaan tai vetävän esille sellaista, jonka oli paras pysyä salassa. Vaikka Kristiina oli niin monta kertaa nähnyt isänsä hoipertelevan pahasti päissään ja tupa oli ollut täynnä juopuneita vieraita, ei ollut kertaakaan tapahtunut, ettei Lauritsa olisi osannut pitää kuria kartanossaan — rauha ja sopu vallitsi siellä siihen saakka, kun miehet putosivat penkeiltä ja vaipuivat uneen ilossa ja sovinnossa.
"Ystäväiseni, älä ota tätä niin raskaasti", pyysi Erlend.
"Ja herra Baardkin!" sai Kristiina sanotuksi kesken itkua. "Hyi, millaista elämää — vaikka hän puhui minun isälleni niinkuin Jumalan sanantuoja — Munan kertoi minulle meidän kihlajaisissamme —"
Erlend vastasi hiljaa:
"Tiedän kyllä, Kristiina, että minulla on syytä katsoa maahan sinun isäsi edessä. Hän on kunnian mies — mutta minun kasvatusisäni ei ole häntä huonompi. Inga, Paalin ja Vilborgin äiti, makasi sairaana ja halvaantuneena kuusi vuotta ennen kuin kuoli. Se oli ennen minun tuloani Hestnaesiin, mutta olen kuullut kerrottavan, ettei yksikään aviomies ole hoitanut vaimoaan hellemmin ja uskollisemmin. Mutta siihen aikaan syntyi Ulf —"
"Sitä suurempi häpeä — elää sairaan vaimon palvelusneidon kanssa —"
"Sinä olet usein niin lapsellinen, ettei sinun kanssasi osaa puhua", sanoi Erlend avuttomasti. "Herra varjele, Kristiina, sinähän täytät kaksikymmentä vuotta keväällä — ja johan sinua on täytynyt pitää aikuisena erinäisiä vuosia —"
"Sinä olet kyllä sopiva tekemään siitä pilaa."
Erlend ähkyi ääneen: