Tai sitten muisti joku tarinanpätkän muinaisaikojen uroista, jotka olivat taistelleet koukoja ja menninkäisiä vastaan. Väliin kertoi isä veistellessään ritarisatuja, joita hän oli kuullut luettavan ääneen Haakonherttuan salissa ollessaan hovissa poikana. Hän muisti ihmeen kauniita nimiä — kuningas Osantrix, ritari Titurel — kuningattaret Sisibe, Guniver, Gloriana ja Isodd. — Mutta toisina iltoina kerrottiin kaskuja ja leikkiloruja, kunnes miehet olivat pakahtua nauruun ja äiti ja neidot pudistivat päätään ja tyrskivät.
Ulvhild ja Astrid lauloivat. Äidillä oli kerrassaan kaunis ääni, mutta häntä täytyi kärttämällä kärttää ennen kuin hänet saatiin laulamaan. Isä ei ollut niin saita — hän soitti hyvin kauniisti harppuakin —.
Äkkiä työnsi Ulvhild luotansa kehrävarren ja värttinän ja hieroi lanteitaan takaa.
"Joko sinun selkääsi väsyttää, Ulvhild-tyttönen", kysyi isä ja nosti hänet syliinsä. Joku toi lautapelin, ja isä ja Ulvhild liikuttivat nappuloita maatapanon aikaan asti. Hän muisti pikku siskon keltaiset kiharat, jotka valuivat pitkin isän ruskeanvihreätä sarkahihaa. Isä tuki hellästi heikkoa selkää. Hän muisti isän suuret, solakat kädet; kumpaisessakin pikkusormessa oli painava kultasormus. Ne olivat olleet isän äidin omat. Se, jossa oli punainen kivi ja joka oli hänen äitinsä naimasormus, oli isän kuoltua tuleva Kristiinalle, niin oli isä luvannut. Mutta sen, joka oli hänen oikeassa kädessään ja jonka kivi oli puoleksi sininen, puoleksi valkoinen, kuten hänen kilpimerkkinsä, oli Bjørgulf-herra teettänyt rouvalleen tämän ollessa raskaana — rouvan piti saada se synnytettyään pojan. Kolme yötä oli Kristiina Sigurdintytär pitänyt sormusta, sitten oli hän sitonut sen poikansa kaulaan, ja Lauritsa sanoi tahtovansa viedä sen mukaansa hautaan.
Mitä olikaan hänen isänsä sanova saadessaan tietää tämän! Kun se kiertäisi kyliä ja hänen täytyisi kuulla joka paikassa, kirkossa, käräjillä ja kokouksissa kaikkien nauravan hänen selkänsä takana sitä, että hän oli antanut petkuttaa itseään niin pahoin. Jørundgaardin kruunupää morsian, hiukset hajallaan —
"Ihmiset sanovat, etten minä osaa kurittaa lapsiani." Kristiina muisti isän kasvot hänen sanoessaan näin hän oli olevinaan ankara ja totinen, mutta silmät olivat leikkiä täynnä. Kristiina oli tehnyt silloin jotakin pientä pahaa — puhunut isälleen kysymättä, kun heillä oli vieraita, tai jotakin sen tapaista. "Sinä et pelkää isääsi, sinä Kristiina!" Ja sitten hän purskahti nauruun, ja Kristiina samoin. "Mutta kuulepas sinä, se on paha." Eikä kumpikaan tiennyt mikä oikeastaan oli niin paha — sekö, ettei hänellä ollut asianmukaista kauhua isäänsä kohtaan, vai sekö, ettei isä millään ihmeellä voinut pysyä vakavana nuhdellessaan lastaan.
Oli kuin sietämätön pelko lapsen puolesta olisi vähentynyt ja siirtynyt etemmä sitä mukaa kuin Kristiina alkoi tuntea enemmän vaivaa ja hankaluutta ruumiistaan. Hän koetti ajatella eteenpäin — seuraavaa kuukautta; silloin on hänellä jo ollut poikansa kotvan aikaa. Mutta hän ei jaksanut eläytyä siihenkään ajatukseen. Hän vain ikävöi herkeämättä kotiin.
Kerran kysyi Erlend, tahtoiko Kristiina, että lähetettäisiin sana hänen äidilleen. Mutta Kristiina oli evännyt — hän ei luullut äidin jaksavan matkustaa niin pitkää taivalta talvisaikaan. Nyt hän katui. Ja hän katui, että oli vastannut kieltävästi Laugarbrun Tordikselle, joka olisi halunnut lähteä hänen mukaansa pohjoiseen ja tarjoutunut avuksi Kristiinan ensimmäisenä emäntätalvena. Häntä oli hävettänyt. Tordis oli ollut Ragnfridin palveluksessa Sundbun ajoista asti ja seurannut Skogiin, ja sitten ylemmä laaksoon naimisiin mennessään oli Lauritsa määrännyt hänen miehensä Jørundgaardin voudiksi, koska Ragnfrid ei tullut toimeen ilman rakasta palvelusneitoaan. Kristiina ei ollut huolinut mukaansa ketään palvelijaa kotoa.
Nyt häntä kammotti, ettei hänen lähellään tulisi olemaan ainoitakaan tuttuja kasvoja, kun hänen aikansa tuli käydä lapsivuoteeseen. Häntä pelotti — hän tiesi niin vähän sellaisista asioista. Äiti ei ollut milloinkaan puhunut hänelle niistä eikä ollut huolinut nuoria neitoja ympärilleen ollessaan apuna synnytyksissä — nämä vain alkaisivat pelätä, sanoi hän. Kyllä se saattoikin olla kauheata — Kristiina muisti, miten vaikea synnytys äidillä oli ollut, kun Ulvhild tuli maailmaan. Mutta Ragnfrid sanoi sen johtuneen siitä, ettei hän ollut muistanut olla varovainen, vaan oli kerran ryöminyt aidan alitse — toiset lapset hän oli synnyttänyt helposti. Mutta Kristiina muisti itse olleensa ajattelematon ja kumartuneensa erään köyden alitse laivalla.
Eihän nyt aina sentään sattunut samoin — hän oli kuullut äidin ja toisten naisten puhuvan niin. Ragnfridilla oli parhaan apuvaimon maine kotilaaksossa, eikä hän milloinkaan kieltäytynyt lähtemästä matkaan, vaikka häntä olisi tultu hakemaan kerjäläisvaimon tai kurjimman mökkiläisen vietellyn tyttären luokse, ei edes kun ilma oli sellainen, että kolmen miehen täytyi lähteä mukaan hiihtäen ja vuoronperään kantaa häntä selässään.