Mutta Kristiina ei voinut käsittää, ettei niin kokenut vaimo kuin hänen äitinsä ollut huomannut, mikä häntä vaivasi kesällä, kun hän oli ollut niin huonovointinen. Ja samassa Kristiinalle selvisi, että silloinhan — silloinhan oli päivänselvä, että äiti tulisi tänne, vaikka häntä ei ollut lähetetty hakemaankaan! Ragnfrid ei voisi mitenkään sallia, että vieras ihminen auttaisi hänen tytärtään tuossa kamppailussa. Äiti oli tulossa tänne — hän oli varmasti jo matkalla. Oi, sitten hän saisi pyytää äidiltään anteeksi kaikki, mitä hän oli rikkonut tätä vastaan — hänen oma äitinsä oli tukeva häntä, hän oli saava olla polvillaan oman äitinsä edessä synnyttäessään lapsensa. Äiti tulee, äiti tulee — Kristiina itki vapautuneesti, painaen kasvot käsiinsä. Äiti, anna anteeksi, äiti —
Tuo ajatus, että äiti oli matkalla hänen luokseen, juurtui niin lujasti Kristiinan mieleen, että hän eräänä päivänä oli tuntevinaan äitinsä saapuvan. Ja aamulla vähän aikaa ylhäällä oltuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja meni tätä vastaan Gauldalista Skauniin kulkevalle tielle. Kukaan ei huomannut hänen poistumistaan.
Erlend oli tuottanut hirsiä rakennusten korjausta varten, joten tie oli auki, mutta Kristiinan oli sittenkin raskasta liikkua — hän hengästyi, tunsi sydämentykytystä ja pakotusta kyljissä — hänestä tuntui kuin pullistunut nahka repeäisi hänen kuljettuaan kappaleen matkaa. Häntä pelotti hiukan — mutta seudulla ei ollut nähty susia tänä talvena. Ja tottapa Jumala pitäisi hänestä huolen, kun hän oli matkalla äitiään vastaan langetakseen tämän jalkojen juureen anteeksi pyytäen — eikä hän malttanut keskeyttää kulkuaan.
Hän joutui pienelle järvelle, jonka rannalla oli pari pientä taloa. Tien kääntyessä jäälle hän istuutui tiepuoleen jätetylle hirrelle — istui siinä hetkisen, kulki taas vähän matkaa tuntiessaan vilua ja odotti useamman tunnin, mutta lopulta hänen täytyi palata kotiin.
Seuraavana päivänä hän teki saman matkan. Mutta kun hän kulki järven rannalla olevan toisen pikku talon pihan poikki, tuli vaimo juosten hänen perästään.
"Jumalan nimessä, rouva, ei sinun pidä tehdä näin!"
Kuultuaan sen toisen suusta alkoi Kristiina itsekin pelätä niin ettei päässyt paikaltaan liikahtamaan — täristen, silmät säikähdyksestä selällään hän tuijotti vain talonpoikaisvaimoon.
"Ja vielä metsän läpi — ajattelepa, jos hukka olisi vainunnut jälkesi. Ja olisi sinulle voinut sattua muutakin pahaa — miten voit olla niin mieletön!"
Vaimo tarttui nuoreen rouvaan ja tuki tätä — hän katsoi Kristiinan laihoihin, kellahtaviin, ruskealäikällisiin kasvoihin:
"Sinun pitää tulla vähäksi aikaa meidän tupaamme lepäämään, — kyllä meistä joku saattaa sinut sitten kotiin", sanoi vaimo Kristiinaa ohjaten.