" Sinäkö siellä tulet?" kysyi hän hiljaa. "Yksin —? Onko — onko jotakin —? Mistä syystä sinä taivallat näin —?" kysyi hän sitten.
"Asiat vaativat niin." Erlend rohkaisi mielensä ja katsoi appeaan silmiin. "Tahdoin tulla itse ilmoittamaan teille sanomaani. Kristiina sai pojan Maarian-messun aamuna. — Hän voi hyvin", lisäsi hän joutuisasti.
Lauritsa seisoi vähän aikaa mitään virkkamatta. Hän puri hampaansa kovasti alahuulta vasten — hänen leukansa vapisi ja väkätti hiukan.
"Olipa se sanoma!" virkkoi hän sitten.
Pikku Ramborg oli tullut heidän luokseen ja seisoi nyt isän vieressä. Hän katsoi isää hehkuvan punaisena kasvoiltaan.
"Ole vaiti", sanoi Lauritsa jurosti, vaikkei lapsi ollut lausunut sanaakaan, ainoastaan punastunut. "Älä seiso siinä — mene tiehesi!"
Enempää hän ei sanonut. Erlend seisoi nojallaan sauvaa vasten, vasen käsi sen ympärillä. Hän katsoi lumeen. Oikean kätensä hän oli pistänyt poveen. Lauritsa osoitti sitä:
"Oletko satuttanut itsesi —?"
"Joutavanpäiväistä", sanoi Erlend. "Kaaduin kallionkoloon eilen illalla pimeässä."
Lauritsa tarttui hänen ranteeseensa ja tunnusteli sitä varovasti. "Ei ole luuvikaa, luullakseni", sanoi hän. "Voit itse sanoa asiasi hänen äidilleen —", hän astui tupaa kohti Ragnfridin ilmestyessä pihamaalle. Ragnfrid katsoi kummissaan miestään — sitten hän tunsi Erlendin ja tuli kiireesti tätä kohti.