Hän kuunteli mitään virkkamatta sanomaa, joka Erlendin täytyi esittää toiseen kertaan. Mutta hänen silmänsä saivat kostean kiillon Erlendin sanoessa lopuksi:
"Ajattelin sinun kenties huomanneen jotakin, ennen kuin hän lähti täältä syksyllä — ja että kenties olit levoton näihin aikoihin."
"Teit kauniisti, Erlend", sanoi Ragnfrid epävarmasti, "kun muistit sen seikan. Olen ollut peloissani joka päivä siitä lähtien kun veit hänet luotamme."
Lauritsa palasi:
"Tässä on ketun ihraa — huomaan sinun palelluttaneen poskesi, vävy. Jää vähäksi aikaa porstuaan, niin Ragnfrid hoitaa tämän asian ja hieroo poskesi pehmeäksi — miten on jalkojesi laita? Ota pois saappaat, niin katsomme."
Väen tultua sisään illalliselle ilmoitti Lauritsa heille uutisen ja käski kantamaan sisään olutta, jotta voitaisiin iloita uutisen johdosta. Mutta iloa ei oikein tahtonut syntyä — isäntä itse istui vesikuppi edessään. Hän pyysi tätä anteeksi Erlendiltä; hän oli poikavuosinaan tehnyt sellaisen lupauksen, että joisi vain vettä paastona. Niin istuivat miehetkin hiljaisina, ja puhe sujui kankeasti hyvän oluen ääressä. Lapset kävivät väliin Lauritsan luona — tämä kietoi kätensä heidän ympärilleen, kun he asettuivat hänen polveaan vasten, mutta hän vastasi hajamielisesti heidän kysymyksiinsä. Ramborg vastasi nenäkkäästi ja lyhyeen, kun Erlend koetti laskea leikkiä hänen kanssaan — hän tahtoi näyttää, ettei hän pitänyt langostaan. Hän oli nyt kahdeksannella vuodella, vilkas ja kaunis lapsi, mutta ei muistuttanut sisariansa.
Erlend kysyi keitä nuo toiset lapset olivat. Lauritsa vastasi, että poika oli Haavard Trondinpoika, nuorin Sundbun lapsista. Hänen oli ikävä aikuisten sisarustensa parissa, ja hän oli sanonut äkkiä jouluna tahtovansa lähteä isänsä sisaren matkaan. Tyttö oli Helga Rolvintytär — sukulaisten oli täytynyt ottaa luoksensa lapset lähtiessään Blakarsarvista hautajaisten jälkeen; oli surku antaa näiden nähdä isäänsä siinä tilassa. Ramborgilla oli hauska, kun hän oli saanut kasvinkumppalit. "Tässä aletaan jo vanheta Ragnfridin kanssa", virkahti Lauritsa. "Ja tämä tässä on vallattomampi ja hehkuvampi kuin Kristiina oli." Hän silitti tyttären kiharaa päätä.
Erlend istui anopin viereen, ja tämä kyseli häneltä Kristiinan synnytyksestä. Vävy huomasi Lauritsan kuuntelevan heitä. Sitten tämä nousi ja meni ottamaan hattunsa ja viittansa. Sanoi aikovansa käväistä pappilassa — kutsumassa Sira Eirikiä juomaan.
* * * * *
Lauritsa kulki lumeen astuttua tietä yli peltojen Romundgaardiin. Kuu oli häviämäisillään vuoren taa — mutta tuhansia tähtiä säihkyi valkoisten harjanteiden yllä. — Hän toivoi papin olevan kotona — hän ei jaksanut istua kauemmin toisten joukossa.