"Sen sinä sanot nyt, kun hän on tehnyt pahoin", vastasi Ragnfrid katkerasti. "Tiedäthän sinä, ettei Kristiina ole milloinkaan turvautunut minuun."
Lauritsa ei puhunut enempää. Vähän ajan kuluttua hän toivotti vaimolleen lempeästi hyvää yötä ja asettui hiljaa hänen viereensä. Unta hän ei tuntenut saavansa hyvään aikaan.
Kristiina —, Kristiina — hänen pikku tyttönsä —.
— Lauritsa ei ollut milloinkaan sanallakaan koskettanut sitä, mitä Ragnfrid oli uskonut hänelle tuona yönä. Eikä Ragnfridilla ollut pienintäkään syytä sanoa, että Lauritsasta olisi huomannut hänen ajatelleen asiaa sen koommin. Hän ei ollut toisenlainen vaimoaan kohtaan — pikemminkin hän oli koettanut olla entistä hellempi ja ystävällisempi. Mutta hän ei ollut ensi kertaa tänä talvena huomannut Ragnfridissa katkeruutta tai nähnyt tämän vainuavan salattua loukkausta aivan viattomissa sanoissa. Hän ei ymmärtänyt sitä eikä tiennyt siihen mitään neuvoa — ja niin se sai olla.
Isä meidän, joka olet taivaissa —. Hän rukoili Kristiinan ja hänen lapsensa puolesta. Lopuksi hän rukoili voimaa, jotta jaksaisi kärsiä Erlend Nikulauksenpoikaa tyynellä mielellä niin kauan kuin hänen oli pakko nähdä tätä talossaan.
* * * * *
Lauritsa ei mitenkään sallinut tyttären miehen lähteä kotimatkalle ennen kuin näkisi, miltä tämän ranne alkoi näyttää. Eikä hän tahtonut lähettää Erlendiä takaisin yksin.
"Kristiina tulisi iloiseksi, jos te tulisitte mukaan", sanoi Erlend eräänä päivänä.
Lauritsa oli ensin vaiti. Sitten hän ilmoitti kaikenlaisia esteitä. Ragnfrid ei varmaankaan mielellään jäisi yksin kotiin. Ja jos hän lähtisi niin kauas pohjoiseen, hän tuskin ehtisi takaisin kevätkylvöjen ajaksi. Mutta asia päättyi kuitenkin lopulta niin, että hän lähti Erlendin matkaan. Hän ei ottanut mukaan miehiä, vaan aikoi palata kotiin Raumsdalista lähtevällä laivalla; saihan hän hevosia laakson varrelta — hänellä oli tuttavia kaikkialla matkan varrella.
* * * * *