He eivät puhelleet paljoa matkalla, mutta tulivat hyvin toimeen. Lauritsalla oli kova työ pysyä Erlendin perässä; hän ei tahtonut tunnustaa, että vävy hiihti liian kovaa. Mutta Erlend huomasi asian ja sovitti heti vauhdin appensa mukaan. Hän koki kaikin tavoin miellyttää vaimonsa isää — ja hänellä oli oma hiljainen, pehmeä tapansa silloin, kun hän tahtoi voittaa jonkun ihmisen ystävyyden.
Kolmantena iltana he jäivät yöksi erääseen kivimajaan. Matkalla oli ollut paha ilma ja sumu, mutta Erlend uskoi löytävänsä yhtä hyvin näinkin. Lauritsa oli huomannut Erlendin tuntevan ihmeellisen tarkasti kaikki maan ja ilman merkit ja eläinten luonnon sekä tavat — ja hän tiesi missä oltiin. Kaiken sen, mitä hän itse oli oppinut tuntureita taivaltaessaan huomion ja muistinsa avulla, näytti tuo toinen tietävän aivan sokeasti. Erlend nauroi sille — mutta sanoi vain tuntevansa tuon kaiken itsestään.
He löysivät kivimajan pimeässä, täsmälleen siihen aikaan kuin Erlend oli sanonut. Lauritsa muisti miten hän kerran itse tämmöisenä yönä oli kaivautunut lumeen nuolenkantaman päähän omasta hevosleiristään. Lumi oli kasautunut majan seiniä vasten, niin että heidän täytyi tunkeutua sisään savuaukon kautta. Erlend peitti aukon hevosen nahalla, joka oli majassa, ja kiinnitti sen hirsien väliin puunkappaleilla. Hän työnsi majaan tuiskunneen lumen sivummalle suksella ja teki takkakiville tulen jäätyneistä puista, joita oli majassa. Penkin alta hän sitten veti esiin kolme neljä metsäkanaa — hän oli pannut ne sinne menomatkalla etelään — pyöritti niitä lattian savessa, joka oli pehmennyt tulen ympäriltä, ja viskasi sitten saviset möykyt tuleen.
Lauritsa loikoi multapenkillä, johon Erlend oli laittanut niin mukavan sijan kuin suinkin heidän selkärepuistaan ja viitoistaan.
"Tuolla lailla paistavat huovit varastettuja kanoja, Erlend", hän sanoi nauraen.
"Minä opin yhtä ja toista kreivin palveluksessa ollessani", sanoi Erlend, hänkin nauraen.
Ja nyt hän oli niin ketterä ja vilkas, ettei appi ollut tuntea häntä entiseksi mieheksi; hän oli nähnyt Erlendin aina hiljaisena ja hieman töykeänä. Istuessaan siinä appiukkonsa edessä lattialla Erlend ryhtyi nyt kertomaan niistä vuosista, jolloin hän oli ollut kreivi Jaakon palveluksessa Hallandissa. Hän oli ollut joukkueen päällikkö ja vartioinut rannikkoa kolmella pienellä laivalla. Erlendin silmät välkkyivät kuin lapsen — hän ei kerskunut, hän antoi vain kielen käydä. Lauritsa loikoi häntä katsellen.
Hän oli rukoillut Jumalalta kärsivällisyyttä tyttären miestä kohtaan — nyt häntä melkein suututti, sillä hän huomasi pitävänsä tästä enemmän kuin oikeastaan tahtoi. Hän muisti, että tuona yönä, jolloin kirkko paloi, hän oli pitänyt Erlendistä. Hänen pitkä hongankolistajavartensa ei ollut vailla miehuutta. Isän sydämessä tuntui ilkeä pistos — oli sääli Erlendiä, hänestä olisi voinut olla parempaankin kuin viettelemään naisia. Mutta nuo muut paremmat toimet olivat supistuneet enimmäkseen poikamaisiin kujeihin. Jos olisi ollut sellaiset ajat, että joku taitava päällikkö olisi voinut ottaa tuon miehen ohjattavakseen ja käskettäväkseen, niin kukaties — mutta nykyinen aika oli sellainen, että jokaisen tuli luottaa omaan arvostelukykyynsä niin monessa seikassa — ja Erlendin asemassa olevan miehen tuli osata päättää omasta ja monien muiden menestyksestä. Ja tuo tuossa oli Kristiinan mies.
Erlend katsoi appeensa. Hän kävi itsekin vakavaksi. Sitten hän sanoi:
"Tahtoisin pyytää, Lauritsa, — ennen kuin saavumme minun talooni — että sanoisitte minulle, mitä teillä on sydämellänne."