Lauritsa oli vaiti.
"Tiedättehän", puhui Erlend edelleen, — "että minä haluaisin nöyrtyä edessänne sillä tapaa kuin toivotte ja korvata kaiken siten kuin te katsotte minun tekoni ansainneen —"
Lauritsa katsoi noihin nuoriin kasvoihin — ja hymyili sitten omituisesti:
"Se taitaisi käydä vaikeaksi, Erlend — minun sanoa ja sinun täyttää — voit antaa sievoisen lahjan Sundbun kirkolle ja papeille, joita te myös piditte narreinanne", sanoi hän kiihtyen. "En tahdo puhua enempää tästä! — Nuoruuttakaan sinä et voi syyttää. Rehellisempää olisi ollut, Erlend, jos olisit tullut eteeni ennen kuin varustimme häitä —"
"Niin", sanoi Erlend. "Mutta minä en tiennyt silloin miten asiat olivat enkä tiennyt tulevan ilmi, että minä olin loukannut teitä."
Lauritsa kohosi istualleen:
"Etkö sinä tiennyt naimisiin mennessäsi, että Kristiina —?"
"En", sanoi Erlend apean näköisenä. "Olimme olleet naimisissa lähemmä kaksi kuukautta ennen kuin ymmärsin sen."
Lauritsa katsoi hieman ihmeissään häneen, mutta ei sanonut mitään. Silloin puuttui Erlend puhumaan, haparoiden ja heikosti.
"Olen iloinen, appi, että läksitte mukaan. Kristiina on ollut koko talven niin raskasmielinen — hän on sanonut minulle tuskin sanaakaan. Minusta tuntui usein siltä kuin hän ei viihtyisi Husabyssä eikä minun luonani."