Aivan sydämen kohdalla oli lapsella pieniä veripunaisia pilkkuja — näytti siltä kuin verinen käsi olisi koskenut poikaan. Kristiinasta oli itsestäänkin ensin tuntunut pahalta, kun hän näki tuon merkin. Mutta hän oli koettanut lohduttautua ja sanoi nytkin:
"Ei se taida olla muuta kuin muistomerkki — minä kouraisin sydäntäni, kun näin kirkkomme palavan."
Isä hätkähti. Niin. Eihän hän tiennyt kuinka kauan — tai kuinka paljon — tytär oli salannut. Eikä hän ymmärtänyt, miten Kristiina oli voinut — hänen oma lapsensa — tehdä hänelle tämän.
"Ette taidakaan pitää pojastani", kysyi Kristiina isältään moneen kertaan, ja Lauritsa hymyili ja sanoi, että kyllä hän piti. Hän oli myös laskenut runsaasti lahjoja sekä kätkyeen että lapsivuoteessa makaavan tyttärensä viereen. Mutta Kristiinan mielestä kukaan ei pitänyt hänen pojastaan — Erlend kaikista vähimmin. "Katsokaa, isä", pyysi hän, "näittekö, nythän se nauroi — oletteko milloinkaan nähnyt niin kaunista lasta kuin Naakkve, isä?" Kristiina kysyi tätä yhä uudelleen, ja kerran sanoi Lauritsa, aivan kuin ajatuksissaan:
"Haavard, sinun veljesi — toinen poikamme — oli kovin kaunis lapsi."
Hetken kuluttua kysyi Kristiina heikolla äänellä:
"Hänhän eli kauimmin minun veljistäni —?"
"Niin. Hän ehti elää kaksi talvea. — Nyt sinä et saa taas ruveta itkemään, Kristiina", pyysi isä hiljaa.
* * * * *
Lauritsa ja Gunnulf Nikulauksenpoika eivät pitäneet siitä, että poikaa kutsuttiin Naakkveksi; sehän oli kastettu Nikulaukseksi. Erlend intti, että sama nimihän se oli, mutta Gunnulf sanoi, että eipäs ollut; vain pakanuuden aikaisissa saduissa kerrottiin miehistä, joiden nimi oli ollut Naakkve. Mutta Erlend ei tahtonut sittenkään käyttää nimeä, joka oli ollut hänen isällään. Ja Kristiina nimitti aina poikaa siksi, joksi Erlend oli häntä ensin kutsunut.