* * * * *
Ja niin oli Kristiinan otaksuman jälkeen koko Husabyssä yksi ainoa, joka täydelleen käsitti, miten ihana toivelapsi hänen Naakkvensa oli. Se oli uusi pappi, Sira Eiliv —. Hän oli siinä suhteessa melkein yhtä ymmärtäväinen kuin lapsen äiti.
Sira Eiliv oli lyhyt, hentorakenteinen mies, jolla oli pieni, pyöreä vatsa. Hän oli kovin vähäpätöisen näköinen — sellaisetkin, jotka olivat puhuneet hänen kanssaan jo monesti, eivät tahtoneet oppia ymmärtämään, että hän oli pappi; niin tavalliset kasvot hänellä oli. Hänen hiuksensa ja ihonsa olivat samanväriset — kuin keltaisenpunertava hiekka — ja hänen pyöreät, vedenväriset silmänsä olivat aivan litteät. Tavoiltaan hän oli hiljainen ja nöyrä, mutta mestari Gunnulf sanoi Sira Eiliviä niin oppineeksi, että hänkin olisi voinut suorittaa tohtorin tutkinnon, ellei hän olisi ollut niin vaatimaton. Mutta se, mikä häntä kaunisti vielä paljon enemmän kuin oppi, oli puhdas elämä, nöyryys ja syvä rakkaus Kristukseen ja hänen kirkkoonsa.
Hän oli alhaista sukuperää, ja vaikka hän ei ollut paljon vanhempi Gunnulf Nikulauksenpoikaa, näytti hän melkein vanhalta. Gunnulf oli tuntenut hänet siitä asti kun he olivat yhdessä käyneet koulua Nidarosissa, ja hän puhui aina suurella rakkaudella Eiliv Serkinpojasta. Erlend mielestään oli saanut Husabyhyn mitättömän papin, mutta Kristiinassa syttyi paikalla luottamus ja rakkaus häneen.
Kristiina jäi asumaan edelleen pikkutupaan lapsineen, senkin jälkeen kun hänet oli kirkotettu. Tuo oli vaikea päivä Kristiinalle — Sira Eiliv talutti hänet kirkkoon, mutta ei rohjennut antaa hänelle Herran ruumista. Kristiina oli ripittänyt itsensä hänelle, mutta sille synnille, johon hän oli tullut vikapääksi osallisuudellaan toisen ihmisen epäautuaaseen lähtöön, täytyi hänen hakea sovitusta arkkipiispalta. Tuona aamuna, jolloin Gunnulf oli istunut Kristiinan luona ja kuullut hänen purkavan sieluntuskaansa, hän oli laskenut Kristiinan sydämelle, että niin pian kuin hän oli pelastunut ruumiillisesta vaarasta, täytyi hänen rientää hakemaan parannusta sielulleen. Heti kun hän oli saanut takaisin terveytensä, tuli hänen täyttää Pyhälle Olaville antamansa lupaus. Tämä oli esirukouksillaan saattanut hänen poikansa terveenä ja elävänä maailmaan ja kasteen liittoon. Kristiinan tuli nyt lähteä paljasjaloin hänen haudalleen ja laskea sinne se kultainen seppele, neitojen kunniakoru, jota hän oli hoitanut niin huonosti ja kantanut vääryydellä. Ja Gunnulf neuvoi häntä valmistautumaan tuolle matkalle yksinäisellä elämällä, rukouksilla, sananlukemisella ja mietiskelyllä sekä paastolla — mutta pysymään kuitenkin kohtuuden rajoissa rintalapsen tähden.
Illalla hänen istuessaan suruissaan kirkotuksensa jälkeen oli Gunnulf tullut hänen luokseen ja antanut hänelle paternoster-rukousnauhan. Hän sanoi, että vieraissa maissa käyttivät muutkin kuin luostariväki ja papit sellaisia apunaan hartaudenharjoituksessa. Nauha oli sanomattoman kaunis; sen helmet olivat eräänlaista keltaista puuta, jota tuodaan Intiasta, ja ne tuoksuivat niin hyvältä ja makealta, että todella muistuttivat sitä, mitä oikean rukouksen tuli olla — sydämen uhria ja pyrkimystä Jumalan mielen mukaiseen elämään. Välissä oli merenvahaisia ja kultaisia helmiä, ja risti oli kauniista emaljista.
* * * * *
Erlend seurasi kaipaavasti katseellaan nuorta vaimoaan, kun tämä tuli häntä vastaan pihamaalla. Näin kaunis hän ei ollut vielä milloinkaan ollut — pitkä, solakka vartalo oli entistä kukkeampi yksinkertaisessa, mullanruskeassa, värjäämättömästä sarasta valmistetussa puvussa. Karkea aivinaliina, joka peitti hänen tukkansa ja kaulansa ja hartiansa, ilmaisi yhä selvemmin, miten hohtavan valkoiseksi hänen ihonsa oli käynyt. Kevätauringon langetessa hänen kasvoilleen näytti siltä kuin valo olisi tunkeutunut syvälle hänen lihaansa, niin hohtava se oli — silmät ja huulet näyttivät aivan läpikuultavilta. Jos Erlend meni alas pikkutupaan katsomaan lasta, niin painoi Kristiina alas suuret, valkoiset luomensa Erlendin katsoessa häntä — hän oli niin kainon ja hempeän näköinen, että Erlend uskalsi tuskin koskettaa hänen kättään. Jos hänellä oli Naakkve rinnoillaan, niin hän peitti huntunsa kulmalla aukeaman, josta näkyi hänen valkea pintansa. Erlendistä tuntui aivan siltä kuin hänen vaimonsa olisi tahdottu lähettää taivaaseen.
Näin Erlend laski leikkiä veljensä ja appensa seurassa heidän istuessaan illoin tuvassa —, kun siellä oli pelkästään miehiä. Husabystä oli tullut suorastaan tuomiokirkko. Tuossa oli Gunnulf ja tuossa Sira Eiliv; appi oli puoleksi pappi hänkin, ja nyt tahdottiin hänestäkin samaa. Siis yhteensä kolme pappia samaan taloon. Mutta toiset nauroivat hänelle.
Tänä keväänä piti Erlend Nikulauksenpoika hyvää huolta talonsa asioista. Vuoden kuluessa korjattiin kaikki aidat, ja portit ilmestyivät paikoilleen oikeaan aikaan; kynnöt ja kylvöt suoritettiin varhain ja kunnollisesti, ja Erlend lisäsi karjaansa mainioilla uusilla elukoilla — hänen oli täytynyt tapattaa koko joukko entisiä, eikä se varsin suuri vahinko ollutkaan, joukossa kun oli paljon huonoa ja vanhaa. Hän palkkasi väkeä tervanpolttoon ja tuohenkiskontaan, ja rakennuksia ja kattoja paranneltiin. Sellaista järjestystä ei talossa oltu nähty sitten vanhan Nikulaus-herran voiman päivien. Erlendin kerrottiinkin saaneen neuvoa ja tukea vaimonsa isältä. Tämän ynnä veljensä kanssa liikkui Erlend ystävien ja omaisten luona kaukana toisissa kylissä. Mutta nyt hän ratsasti komeasti, kuten toisetkin isoiset, pari reipasta, kaunista huovia kerallaan. Ennen vanhaan oli Erlendin ollut tapana ratsastaa maita mantereita kurittoman ja hurjan saattojoukon kera. Nyt loppuivat vanhat puheet Erlend Nikulauksenpojan kiihkeästä ja pahennusta herättäneestä elämästä ja Husabyn hoidottomuudesta tai lauhtuivat hyväntahtoiseksi pilaksi. Ihmiset hymyilivät ja tuumivat, että Erlendin nuori emäntä oli ehtinyt saada aikaan paljon kuudessa kuukaudessa.