Vähää ennen Botolvin-messua lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika Nidarosiin mestari Gunnulfin seurassa. Hänen piti asua papin vieraana pari päivää käydäkseen Pyhän Olavin ja muissa kaupungin kirkoissa ennen kuin lähti paluumatkalle etelää kohti kotiinsa Jørundgaardiin. Hän erosi tyttärestään ja tämän miehestä ystävyydessä ja sovussa.
VI
Kristiinan oli määrä mennä Nidarosiin kolme päivää jälkeen Seljamiesten-messun — lopummalla kuukautta alkoi kaupungissa jo Olavin-pyhien edellinen hälinä ja kiire, ja aikaisemmin ei arkkipiispa ollut kaupungissa.
Edellisenä iltana oli mestari Gunnulf tullut Husabyhyn, ja varhain seuraavana aamuna hän meni Sira Eilivin kanssa kirkkoon huomenmessuun. Kaste peitti harmaana loimena maan Kristiinan mennessä kirkkoon, mutta aurinko kultasi harjun laella olevan metsän ja käki kukkui rinteellä — hänelle näytti tulevan kaunis vaellusilma.
Kirkossa ei ollut ketään muita kuin Erlend ja hänen vaimonsa ynnä papit valaistussa kuorissa. Erlend katsoi Kristiinan paljaita jalkoja. Kivinen lattia tuntui varmaan jääkylmältä. Kristiina aikoi vaeltaa kolmen peninkulman matkan ilman muita saattajia kuin heidän rukouksensa. Hän koetti ylentää sydämensä Jumalan luo innokkaammin kuin vuosikausiin.
Kristiina oli pukeutunut tuhkanväriseen hameeseen, ja hänellä oli nuora vyötäisten ympärillä. Sen alla tiesi Erlend hänellä olevan karkean piikkopaidan. Kireään sidottu sarkaliina peitti hänen tukkansa.
Heidän astuessaan kirkosta aamuiseen auringonpaisteeseen tuli heitä vastaan eräs palvelusneidoista kantaen lasta. Kristiina istui hirren nenään. Ja kääntäen selän miehelleen hän antoi nyt poikansa imeä itsensä kylläiseksi ennen lähtöä. Erlend jäi seisomaan liikkumatta kappaleen matkaa taemmaksi — hänen poskensa olivat kalpeat ja jäykät jännityksestä.
Papit ilmestyivät kirkosta hetkistä myöhemmin — he olivat jättäneet messupaitansa sakaristoon. He pysähtyivät Kristiinan luo. Sira Eiliv jatkoi melkein heti matkaa kartanoa kohti, mutta Gunnulf jäi auttamaan Kristiinaa, kun tämä sitoi lapsen lujasti selkäänsä.
Kaulasta riippuvassa pussissa oli hänellä kultainen seppeleensä, rahaa ja hiukan suolaa ja leipää. Hän otti käteensä sauvan, niiasi syvään papille ja alkoi hiljalleen vaeltaa pohjoista polkua, joka vei ylös metsään.
Erlend jäi seisomaan paikalleen — pelottavan kalpeana kasvoiltaan. Yhtäkkiä hän alkoi juosta. Pohjoispuolella kirkon oli muutamia ruohoisia kukkuloita, joilla kasvoi tyhjäksikaluttua katajaa ja matalaa koivua — se oli vuohien laidunpaikka. Erlend juoksi kukkulalle, sieltä hän näki Kristiinan vielä vähän matkaa ennen kuin tämä katosi metsään.