Gunnulf tuli hitaasti veljensä jäljestä. Hän näytti sangen pitkältä ja mustalta aamun kirkkaudessa. Hänkin oli hyvin kalpea.
Erlend seisoi huulet puoliavoinna; kyyneleet valuivat pitkin hänen kalpeita poskiaan. Yhtäkkiä hän sortui polvilleen, — sitten hän viskautui suinpäin lyhyeksi jyrsitylle nurmelle ja jäi makaamaan siihen itkien ja repien kanervaa pitkillä ruskeilla sormillaan.
Gunnulf seisoi liikahtamatta. Hän katsoi alas itkevään mieheen — katsoi metsään, jonne vaimo oli kadonnut.
Erlend kohotti hiukan päätään:
"Gunnulf — oliko tämä tarpeen —? Oliko tarpeellista vaatia häneltä tätä", kysyi hän jälleen. "Etkö sinä olisi voinut antaa hänelle synninpäästöä?"
Toinen ei vastannut, ja Erlend jatkoi:
"Minähän olin käynyt ripillä ja maksanut sakot, minä." Hän kohosi istualleen. "Minä ostin hänelle kuusikymmentä messua ja jokavuotisen sielumessun ja haudan vihityssä maassa — minä ripitin syntini Helge-piispalle ja tein matkan pyhän veren kirkkoon Schweriniin. Eikö se olisi riittänyt Kristiinankin puolesta?"
"Vaikka oletkin tehnyt kaiken tämän", sanoi pappi hiljaa, "— kantanut Jumalalle murtuneen sydämen ja saanut häneltä täyden sovituksen, — niin ymmärrät kai sentään, että sinun tulee koettaa poistaa maallisten syntiesi jälkiä edelleenkin. Sitä, mitä sinä olet rikkonut häntä vastaan, joka nyt on vaimosi, viettelemällä hänet ensin epäpuhtaaseen elämään ja saattamalla hänet sitten syylliseksi murhaan — et sinä voi sovittaa hänen puolestaan, sen voi vain Jumala. Rukoile, että hän suojaisi vaimoasi tällä vaelluksella, jolla sinun ei ole suotu seurata ja suojella häntä. Äläkä unohda, veli, koko yhteiselämänne aikana, että olet nähnyt vaimosi lähtevän talostasi siten — enemmän sinun kuin omien syntiensä tähden."
Tuokion kuluttua Erlend sanoi:
"Olin vannonut Jumalan ja kristillisen uskoni nimessä, ennen kuin riistin hänen kunniansa, etten milloinkaan huolisi ketään muuta vaimokseni, ja hän lupasi, ettei hän huolisi muita kuin minut koko elämänsä aikana. Sinä olet sanonut itse, Gunnulf, että sellainen on side, joka kestää Jumalan edessä; se, joka sen jälkeen ottaa toisen, on tekevä huorin hänen silmiensä edessä. Mutta eihän se siis voinut olla epäpuhtautta, että Kristiina tuli minun omakseni."