"Tämä oli aivan kuin poikavuosinamme." Gunnulfin ääni muuttui merkillisen vienoksi ja pehmeäksi. "Minä olen muistanut usein maailmalla ollessani poikavuosiamme. Suutuimme usein toisiimme, mutta se ei kestänyt koskaan kauan, Erlend."
"Nyt, Gunnulf", sanoi toinen surullisesti, "ei enää milloinkaan tule sellaista aikaa."
"Ei", vastasi pappi hiljaa. "Ei suinkaan sitä enää voi tulla —"
He seisoivat kauan hiljaa. Lopulta sanoi Gunnulf:
"Minä lähden nyt pois, Erlend. Menen Eilivin luo hyvästejä sanomaan ja sitten minä matkustan. Minun on käytävä Orkedalin papin luona; en mene Nidarosiin niin kauan kuin hän on siellä." Hän hymyili hiukan.
"Gunnulf! Minä en tarkoittanut — älä lähde minun luotani noin —"
Gunnulf seisoi paikallaan. Hän veti pari kertaa kiihkeästi henkeään, sitten hän sanoi:
"Kerron sinulle vähäisen itsestäni, Erlend — koska sinä tiedät minun tietävän sinun asiasi. — Istu!"
Pappi istuutui aikaisemmalle paikalleen. Erlend oikaisihe maahan hänen eteensä, makasi siinä käsi leuan alla ja katsoi veljensä oudon jäykkiin ja jännittyneisiin kasvoihin. Sitten hän hymyili:
"Mitä sinä aiot kertoa, Gunnulf — aiotko ripittää itsesi minulle?"