"Aion", vastasi veli hiljaa. Mutta sitten hän oli kauan ääneti. Erlend näki hänen liikuttavan huuliaan kerran ja rutistavan polven ympäri kiertämiään käsiä.
"Mitähän minä saanen kuullakaan?" Erlendiä hymyilytti. "Eihän vain joku ihana rouva — siellä etelämaissa —"
"Ei", sanoi pappi. Hänen äänensä kävi kumman raa'aksi. "En ala kertoa rakkaudesta — Tiedätkö sinä, Erlend, mistä johtui, että minut määrättiin papiksi —?"
"Tiedän. Kun toiset veljemme kuolivat ja vanhempamme pelkäsivät kadottavansa meidätkin —"
"Ei", sanoi Gunnulf. "Munan uskoi heidän olleen terveitä, eikä ainakaan Gautella ollut tartuntaa, hän kuoli vasta seuraavana talvena. Mutta sinä sairastelit, ja silloin äiti lupasi minut Pyhän Olavin palvelukseen, jos hän pelastaisi henkesi."
"Kuka on sanonut sinulle tämän?" kysyi Erlend vähän ajan kuluttua.
"Ingrid, hoitajattareni."
"Minä olisinkin ollut omituinen lahja Pyhälle Olaville", sanoi Erlend naurahtaen. "Ei hänellä olisi ollut paljon hyötyä minusta. — Mutta olethan sinä sanonut, Gunnulf, olevasi tyytyväinen siihen, että sinut määrättiin papiksi jo lapsena."
"Olen", sanoi pappi. "Mutta aina ei ollut niin. Muistan sen päivän, jolloin sinä ratsastit Husabystä Munan Baardinpojan seurassa lähteäksesi sukulaisemme kuninkaan palvelukseen. Sinun hevosesi vikuroi niin uljaasti ja uudet aseesi kiilsivät ja välkkyivät. Minä en ollut milloinkaan saapa kantaa aseita. Kaunis sinä olit, veljeni — vasta kuusitoistavuotinen; mutta jo aikoja minä olin huomannut rouvien ja neitojen pitävän sinusta."
"Se ihanuus loppui lyhyeen", sanoi Erlend. "Opin halkomaan kynteni miekalla, vannomaan Jeesuksen nimeen joka toisella sanalla ja käyttämään tikaria miekan jatkona. Sitten minut lähetettiin pohjoiseen, jossa tapasin hänet — minut ajettiin häväisten henkivartiosta, ja isäni sulki minulta ovensa —"