"Ja sinä pakenit kauniin rouvan kanssa maasta", sanoi Gunnulf hiljaa. "Ja kuulimme sinun tulleen kreivi Jaakon linnanpäälliköksi."
"Se ei ollut niin suuri kunnia miltä se kotona kuulosti", sanoi Erlend nauraen.
"Isä ja sinä ette olleet ystäviä — minuun hän kiinnitti niin vähäisen huomiota, ettei viitsinyt edes olla viholliseni. Äiti piti minusta, sen tiedän — mutta kuinka mitättömäksi hän katsoi minut sinuun verraten, sen huomasin vasta sinun lähdettyäsi maasta. Sinä, veli, olit ainoa, joka todella pidit minusta. Ja Jumala tietää, että sinä olit minun parhain ystäväni maailmassa. Mutta siihen aikaan, kun vielä olin nuori ja mieletön, saattoi sattua, että ajattelin sinun saaneen kohtuuttomasti enemmän kuin minä. Nyt se on sanottu, Erlend!"
Erlend makasi kasvot maata vasten.
"Älä lähde, Gunnulf", pyysi hän.
"Lähden", vastasi pappi. "Me olemme sanoneet toisillemme liian paljon. Jumala ja Neitsyt Maaria suokoon, että tapaisimme otollisemmalla hetkellä. Voi hyvin, Erlend!"
"Voi hyvin", sanoi Erlend nostamatta katsettaan.
Kun Gunnulf pari tuntia myöhemmin astui matkavalmiina papin talosta, hän näki miehen ratsastavan metsää kohti yli ketojen. Miehellä oli kaaripyssy olalla, ja kolme koiraa juoksenteli hevosen kintereillä. Ratsastaja oli Erlend.
* * * * *
Sillä välin kulki Kristiina reippaasti metsätietä harjua ylös. Aurinko oli korkealla taivaalla, ja kuusenlatvat helottivat kesätaivasta vasten, mutta metsän sisässä oli vielä aamun raikkaus ja viileys. Ilmassa tuntui hyvä neulasten, suoturpeen ja vanamon haju; niitä kasvoi kaikkialla mättäitä pitkin, ja ruohottunut polku oli kostea ja pehmyt, tuntui niin lahealta jalan alla. Kristiina kulki rukouksia lukien ja katsahti aika ajoin valkoisiin hattaroihin, joita leijaili taivaan sinessä puiden latvojen yllä.