Kaksi miestä ratsasti täyttä laukkaa ohi. Kristiina vilkaisi ylös — näkyi olevan joku korkea herra palvelijoineen. Mutta yhtäkkiä herra seisautti hevosensa, hyppäsi satulasta ja tuli sinne, missä hän istui. Se oli Simon Andreksenpoika.
"Ehkä et halua, että tulen sinua tervehtimään?" kysyi Simon. Hän piteli hevostaan ja katsoi maahan. Hän oli matkatamineissa: vaaleansinisen mekon päällä oli hihaton nahkatakki ja päässä heilui pieni silkkimyssy; kasvot olivat punaiset ja hikiset ajosta. "Olipa tämä sattuma — että tapasin sinut — mutta ehkä sinä et tahdo puhua kanssani —?"
"Mitä sinä loruat —? kuinka olet voinut, Simon —?"
Kristiina veti paljaat jalkansa hameen alle ja aikoi ottaa lapsen rinnalta. Mutta poika huusi, hamuili ja haki niin että hänen täytyi panna se siihen jälleen. Hän peitti povensa niin hyvin kuin taisi ja katsoi maahan:
"Onko se sinun?" kysyi Simon osoittaen lasta. "Se oli tyhmä kysymys", nauroi hän sitten. "Poikahan se on? — Erlend Nikulauksenpojalla on onni kelkassaan!" Hän oli sitonut hevosensa puuhun ja istui sitten kivelle vähän loitommaksi. Sitten hän veti miekkansa polvien väliin, nojasi molemmin käsin kahvaan ja alkoi kuopia multaa miekan kärjellä.
"En arvannut näkeväni sinua täällä pohjoisessa, Simon", sanoi Kristiina jotakin sanoakseen.
"Niin", sanoi Simon. "Eihän minulla ole ollut tätä ennen asioita täälläpäin."
Kristiina muisti nyt kuulleensa — Husabyn tulopidoissa — että Ranheimin herran, Arne Gjavvaldinpojan nuorimmalle pojalle aiottiin Andres Darren nuorinta tytärtä; hän kysyi, oliko Simon käynyt siellä.
"Joko sinä tiedät?" kysyi Simon. "No niin, kai siitä puhutaan yleisesti tällä kulmalla —"
"Gjavvald aikoo siis naida Sigridin?" sanoi Kristiina.